Lahjakkaita teologeja, kokeneita pappeja ja sekavuuteen kyllästyneitä maallikoita on alkanut siirtyä luterilaisesta kirkosta katolisiin kirkkoihin. Joukosta löytyy teologisen tiedekunnan eläköitynyttä professoria, vanhoillislestadiolaisen liikkeen jättänyttä, entistä karismaatikkoa ja perinteistä kristillisyyttä arvostavaa, selkeyttä kaipaavaa seurakuntalaista ja teologia. Olen näkemässä, että myös kokemuksellisuuden polttamia kristittyjä etsiytyy rauhallisempien lähteiden äärelle. Kristillisyyteen, jossa kirkon usko kantaa heitä, eivätkä he uskoaan.
On niitä, joille ortodoksisuuden selittämätön uskon mysteeri toimii vetovoimana. Liturgia on kokemus, kuten uskokin: tunnetta, tuoksua, laulua ja ikoneita. Roomalais-katoliseen kirkkoon näyttää vetävän enemmän rationaaliset syyt. Kirkon vuosituhansia säilynyt kirkkoluonne ja vahva kristillinen identiteetti, teologia ja eettinen vaellus sekä sakramentaalisuus vetävät puoleensa luterilaisen kirkon opilliseen kaaokseen kyllästyneitä ihmisiä.
Paavi Benedictus XVI:n kirjan Jeesuksen viimeiset päivät -julkaisutilaisuudessa vuonna 2013 tuomiokirkon kryptassa helluntailainen pastori totesi katolisen kirkon pyhityskäsityksen olevan paljon lähempänä helluntailaista kuin luterilainen. Siksi vapaista suunnista on helpompi hypätä ”takaisin kotiin”, jonne katoliset aktiivisesti tänä päivänä muita kirkkokuntia kutsuvat. Jopa menestysteologit antavat paavin kuuluttaa kotiinkutsua videoklipeissä.
Sain löytää luterilaisen uskon aarteet ja vastauksen kysymyksistä suurimpaan, miten päästään taivaaseen, juuri ahtaan lakihenkisyyden ja karismaattisen hurmahenkisyyden paineessa. Jumala on Pyhä, samalla käsittämättömän armollinen. Pelastuksen ankkuri on oman sydämen ulkopuolella Jeesuksen ristissä ja ylösnousemuksessa, sanan lupauksissa ja sakramenttien siunauksessa. Vanhurskauttamisoppi on kokoava termi. Kuinka kristitylle, Jumalan pyhyyden vakavasti ottavalle, voi armon evankeliumi olla sivuasia?
Piispa Olavi Rimpiläinen kirjoitti: ”En ole päässyt köyhän eväitä pitemmälle eli syntisen vanhurskauttamiseen minun polkuni on päättynyt. En kiellä pyhitystä, mutta minulle se on Hengen salattua vaikutusta, jonka tuloksia en yllä näkemään. Armo on asia, joka ani harvoin on kokemuksellista. Se on ennemminkin armon pyytämistä. Asian kääntöpuoli on se, että sielulle tekee hyvää kuulla tai lukea ehdottoman armon julistusta. Ehkä sekin salatusti vaikuttaa, että uskaltaa ainakin kerrallisesti ja vaikkakin vaivalloisesti kuitenkin tehdä tai tapailla virren johtopäätöstä: ’En voi siis enää epäillä, mua Herra ei voi hyljätä, kun Poikansa hän antoi.’ Ja tätä etsimään on sitten aina palattava.” Piispa jatkoi: ”Luulen ja uskon, että saarnaajan on uskallettava lähteä siitä olettamuksesta, että aina on joku, jonka hengelliseen tilaan, ahdistukseen, auttavat vain vanhat lääkkeet.” Pelastus laskeutuu voimattoman luokse.
Vanhojen lääkkeiden voima on väkevä: Jumalan sanan alle taipuminen silloinkin, kun se tuomitsee, ja ehdottomaan evankeliumiin ripustautuminen silloinkin, kun pitää itseään siihen arvottomana. Maatamme on siunattu luterilaisella uskolla ja vahvoilla herätysliikkeillä. Rakentakaamme niiden perustalle uudelleen uskomme ja elämämme. Sitä vahvemmin, mitä laimeammaksi vanhat lääkkeet kirkossamme hiipuvat.
