Professori Jouko Martikainen on oppinut vuosien varrella, että Jeesus-uskossa keskeistä on riemu tässä ajassa ja ilo tulevassa.
Vuonna 2018 itämaisen kirkkohistorian emeritusprofessori Jouko N. Martikainen olisi halunnut kuolla. Hänen puolisonsa oli menehtynyt, ja professori tahtoi seurata perässä. Hän kertoi selvinneensä hengissä viisaiden sielunhoitajien avulla.
Tänään tunnelma on erilainen. Menee hyvin. Jumala on luonut paljon lunta, ja nyt on Professori Martikaisen vuoro.
– Pian Eeva-Kaisan kuoleman jälkeen avioiduin uudelleen. Olemme Kaijan kanssa viettäneet nyt onnellisia vuosia eläkeläisinä ja leskinä.
Martikainen tunnetaan saksalaisen Göttingenin yliopiston professorina, Suomen evankelis-luterilaisen rukousveljestön perustajana, Torinon käärinliinan tutkijana sekä itäisen kristikunnan ja etenkin sen syyriankielisten tekstien tuntijana.
Lapsityövoimaa käytettiin
Pitkä tie alkoi Valtimolla, jossa Martikainen syntyi pienviljelijäperheeseen vuonna 1936. Jouko oli kuudesta lapsesta toiseksi nuorimmainen.
– Rahaa ei ollut kenelläkään, mutta ruokaa riitti.
Se saatiin omasta maasta.
– Pelloillamme kasvoi ruista, ohraa, kauraa ja vehnää. Lehmiä oli neljästä kahdeksaan, ja heinää tehtiin.
– Lapsityövoimaa ymmärrettiin käyttää. Talvella haettiin puita ja kesällä haravoitiin ojanpientareita ja oltiin mukana polkemassa latoa. Opin ajamaan hevosella ja traktorilla, Martikainen kertoo.
Kun talvisota syttyi, Jouko oli 3,5-vuotias ja koko kylä evakuoitiin Kinnulaan. Joukon isä oli tuolloin lähes 60-vuotias, eikä sen ikäisten tarvinnut lähteä rintamalle.
– Voisi sanoa, että meillä oli kristitty koti. Se oli kirkkokristillisyyttä, jossa kristillisyys ei arjessa erityisesti korostunut. Paitsi että toisinaan äitini veisasi vanhan virsikirjan virsiä.
Neljännen luokan jälkeen Jouko lähetettiin oppikouluun Nurmekseen. Siellä hän opiskeli ylioppilaaksi asti. Viikonloppuisin poika kävi kotona.
– Koulukyytejä ei ollut, eikä kouluruokailujakaan. Koululaisen elämä oli, sanoisinko, askeettisempaa.
Uuden viikon alkaessa äiti pakkasi reppuun kolmen kilon lanttukukon litran ”maitopellarin”.
– Sillä tavalla elin keskikoulun.
Piti tulla sähköinsinööri
Martikainen oli koulussa ”kohtuullisen hyvä muttei mikään huipputyyppi”. Hän luki monenlaista kirjallisuutta vapaa-aikanakin.
– Erään fysiikan saavutuksista kertovan kirjan parissa painin kovasti, ja minusta piti tulla sähköinsinööri.
Kuudennella oppikoulun luokalla, eli lukion ensimmäisellä, Martikaisen mielessä alkoi kuitenkin kypsyä ajatus teologian opiskelusta, ja ylioppilaskirjoituksiin tultaessa asia oli ”ilman muuta selvä”.
– Se oli hiljaista kypsymistä ja mielenkiinnon viriämistä siihen suuntaan, Martikainen kuvailee.
Hän aloitti opinnot Åbo Akademissa. Vuosikurssin koko oli peräti 10 opiskelijaa. Aiemmalla vuosikurssilla oli kolme. Martikaisen opettajina olivat esimerkiksi Wolfgang Amadeus Schmidt, Rafael Gyllenberg, Helge Nyman ja Gotthard Nygren. Kandidaatti valmistui tiedekunnasta vuonna 1963.
Vuonna 1964 Martikainen aloitti ensimmäisessä papin tehtävässään Turun Maarian seurakunnan vt. kappalaisena. Sen jälkeen Martikainen toimi Suomen kristillisen ylioppilasliiton pappina Turussa, jonka jälkeen hän suoritti jatko-opintoja. Vuonna 1973 alkoivat työt arkkipiispa Martti Simojoen sihteerinä.
– Siitä on hyviä muistoja. Sain olla tapahtumien hermolla. Tämän sihteeriyden lisäksi minulla oli myös kirkon ulkomaanasiain toimikunnan sihteeriys ja lisäksi piispainkokouksen sihteeriys. Oli rankkaa hoitaa näitä kolmea virkaa, Martikainen muistelee.
Kun Simojoki jäi 1978 eläkkeelle Martikainen jatkoi vielä pari kuukautta seuraavan arkkipiispan Mikko Juvan sihteerinä. Sen jälkeen Martikainen lähti Göttingenin yliopistoon. Ensin 1978 tutkijaksi, ja 1984 itämaisen kirkkohistorian professoriksi. Siinä välissä Martikainen toimi Suomessa Kirkon ulkomaanasiain toimikunnan pääsihteerinä ja arkkipiispa John Vikströmin sihteerinä. Martikainen jäi eläkkeelle Göttingenin yliopiston professorin virasta vuonna 2001.
– Olimme koko perheen voimin Saksassa kolmessa eri vaiheessa.
Tunnustuksellinen tiedekunta
Martikaisella ja hänen ensimmäisellä vaimollaan Eeva-Kaisalla on kolme lasta, joista vanhin, Heikki, on jo kuollut.
– Professoriaika oli virikkeellistä, mutta se oli myös kovaa työtä. Siinä sitä oppi, kun luentojansa valmisteli. Yhteydet Suomeen olivat tiiviit. Asuimme kahdessa maassa ja vaimollani oli virka iltaoppikoulussa Suomessa. Hän oli omien lomiensa aikana Saksassa ja minä lukukausien välisenä aikana Suomessa. Sata kertaa olen Suomen ja Saksan väliä taivaltanut.
Martikainen oli väitellyt kirkkoisä Efraim Syyrialaisesta Åbo Akademissa 1978. Professorina ollessaan hän keskittyikin itäisten kirkkojen historiaan.
– Mentaliteetti on akateemisessa maailmassa meikäläiseen verrattuna erilainen. Saksassa on ylimääräinen annos aggressiivisuutta aistittavissa kaikissa yhteiskunnan kerroksissa. Akateemisessa maailmassa ja kaikessa muussakin saksalaisessa meiningissä se ilmenee niin, että mitään asiaa ei pidetä tärkeänä, ellei siitä ole riidelty, Martikainen kertoo koomiseen sävyyn.
Saksalaisessa yliopistossa oli erilaista kuin Suomessa senkin vuoksi, että teologinen tiedekunta oli tunnustuksellinen. Professorit olivat velvoitettuja saarnaamaan tiedekunnan jokasunnuntaisessa jumalanpalveluksessa, kukin vuorollaan.
– Evankelisena tiedekuntana sitouduimme luterilaisiin tunnustuskirjoihin.
Martikainen kertoo, että hänen teologiansa ei ole juuri muuttunut vuosien varrella.
– Mutta kristinuskon keskeisimmät asiat ovat vahvistuneet, hän kuvailee.
– Jossakin vaiheessa minulla oli Erik Ewaldsin opetuksen pohjalta ihmiskeskeinen sielunhoito-muoto vahvasti läsnä omissa pohdinnoissa. Mutta siitä kasvoin muutaman vuoden jälkeen ulos.
Sydämen mietiskely
Sydämenasiana professorilla on vuosikymmenten ajan ollut luterilainen mietiskely, jota edistämään perustettiin Suomen evankelis-luterilainen rukousveljestö vuonna 1989. Tarkoituksena oli pappien valmiuksien kehittäminen: sielunhoito, liturgia, rukous, yhteinen vuorovaikutus ja teologinen pohdinta. Martikainen ideoi veljestön yhdessä Halsuan kirkkoherran Jouko M.V. Heikkisen kanssa. Veljestö alkoi harrastaa niin sanottua katekismusmeditaatiota.
– Se osoittautui luterilaiseen perinteeseen istuvaksi. Se muodostaa veljestön rukouselämän rungon.
Rukousveljestöön kuuluu kymmeniä pappeja ja teologeja. Kirkon kupeessa on eräs suurempikin mietiskelypiiri, joka perustettiin muutamaa vuotta aiemmin. Sen nimi on Hiljaisuuden ystävät, joka nykyään järjestää esimerkiksi ”hiljaisuuden joogaa”.
– Voisi sanoa, että asenteemme heihin on ollut puoliksi sympaattinen. Samalla olemme nähneet, että Hiljaisuuden ystävien teologinen perusta on liian ohut. Erot ovat yhteisyyttä suurempia, Martikainen arvioi.
Hänen mielestään kristillisen meditaation ydin on uskon keskeisten asioiden kertaaminen ”riittävän usein ja riittävän jäntevästi”.
– Kolme kertaa päivässä käydään läpi käskyt, uskontunnustus ja isä meidän -rukous.
Jouko Martikaisen päivittäinen rukouselämä alkaa vaimon kanssa aamiaispöydässä.
– Keskipäivällä kertaan suullisesti käskyt, uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen. Otan Lutherin Vähästä Katekismuksesta kunkin uskonkappaleen selityksen, ja mietiskelen sitä. Tähän saattaa liittyä jokin raamatunkohta, jonka pyrin opettelemaan ulkoa, ja johon haluan syventyä.
Nyt on tarkastelussa Psalmi 4.
– Erityisesti se kohta, jossa sanotaan ”Herra käännä minuun kasvojesi valkeus”. Sitä nyt tässä Lutherin tekstien avulla erityisesti mietiskelen.
– Viivyn tekstin parissa, jotta se rakentuisi sieluni osaksi.
Herran kasvot
Myös kuvat liittyvät Martikaisen hartauselämään, varsinkin Torinon käärinliinan kuva, jonka Martikainen on ripustanut työhuoneensa seinälle.
– Se on aivan ihmeellinen. Siinä ovat Herran Jeesuksen kasvot, Martikainen sanoo.
Hän jatkaa, että hartauselämään liittyy hengellisiä kokemuksia, joiden voimakkuus vaihtelee.
– Voimakkuus riippuu siitä, kuinka intensiivisesti teksteihin voi paneutua. Sen mukainen on tunnelataus, ilo ja oman raadollisuutensa tunteminen. Voi olla suuria tähtihetkiä, mutta usein mietiskely on hiljaista viipymistä, jossa sana sisäisellä voimallaan muokkaa ihmistä sisältönsä mukaiseksi.
Erityisesti mystikko Martikainen kamppailee kuoleman kanssa. Hän on päätellyt, ettei vuosia voi enää ”kamalan monta” olla jäljellä.
– Olen 86-vuotias. Täytyy joka päivä valmistautua siihen, että voisin iloiten kuolla. Se on rankkaa työtä ja siinä huomaa, miten monin sitein haluaisin poislähdön tästä ajasta torjua.
Kuoleman käsittelyssä on auttanut varsinkin Luther.
– Hän katsoo, että kuolema on kuori. Sen sisällä uudenlainen elämä on jo vaikuttamassa. Opiskelen joka päivä sitä, minkälainen elämä tämän kuoren sisällä on. Tunnen itseni alakoululaiseksi.
– Eräänlainen sisäinen varmuus on kuitenkin siitä, että kun tätä tietä kulkee, perille pääsee.
Martikainen sanoo, että ”kuolemassa elämä nielee kuoleman”.
– Elämä on niin väkevä. Kaikki mitä ympärillämme luonnossa tapahtuu, pohjautuu tähän samaan periaatteeseen. Elämä muokkaa kuoleman itsellensä elämäksi.
Herrasmiehen elämää
Martikainen kuvailee, että hänen elämänsä on nykyään ”herrasmiehelle sopivaa”. Saksan valtio huolehtii siitä, ettei leipä lopu. Taloudellinen tilanne on parempi kuin koskaan. Terveyskin on kunnossa, jos polvia ei oteta huomioon.
– Niissä on kulumaa.
– Kirjastossani on kaikkea, mitä teologi tarvitsee. On ihana puoliso Kaija, jonka kanssa voi uskonasioista keskustella reunasta reunaan. Olen myös vaari kolmelle lapsenlapselleni. Pikkupojat osallistuvat torpan töihin mutta ovat kallispalkkaisia.
– Ei oikeastaan voi mistään valittaa.
Martikainen kiteyttää oppineensa kristillisestä uskosta sen, että keskeistä on ”riemu tässä ajassa ja ilo tulevassa”. Tämä riemu on usein kätketty vastakohtaansa.
– Kuta tiukemmalla ihminen, sitä suurempi ja ihmeellisempi on apu, joka Jumalaan turvautuvalle tulee. Sellaiset kokemukset kantavat pitkälle. Siinä on luterilaisen uskontulkinnan erityinen voima ja realismi, Martikainen vakuuttaa.
