Taiteilija Satu Laurel jättää jokaiseen teokseensa yhden virheen, koska hän haluaa antaa armolle mahdollisuuden.
Toogaan pukeutunut nuorukainen istuu pimeässä kammiossa, jonkinlaisessa hautaluolassa. Toisessa maalauksessa hän lepää valoisassa paikassa, joka tuo mieleen Ilmestyskirjan näyt. Vielä löytyy kolmas kuva, jossa hahmo ontuu kainalosauvan varassa holvikaarten alla. Aivan kuin hän olisi haavoittunut sodassa. Ja neljäs, nyt hahmo istuu valtavassa kukassa. Kaikissa maalauksissa nuorukaisen silmät on sidottu.
Katson Satu Laurelin töitä yli viidentoista vuoden takaa.
Olisi helppo yhdistää teokset Sadun kohtaamaan tragediaan. Varsinkin eräs muotokuva, jossa tunnistettava nuorimies istuu ilman paitaa tunnistamattomassa paikassa. Hän pitää kättä leukansa alla – kasvoissa on enkelimäinen hehku.
Satu on lähtöisin Kajaanista ja opiskellut kuvataidetta Lontoossa. Nyt kotona Vantaalla asuvat mies, 12-vuotiaat kaksoset, kissa ja koira.
– Kissa tulee häiritsemään meitä haastattelun aikana. Se haluaa työkomerooni, kun siellä on kaikkea kiinnostavaa.
Satu Laurelin maalausten aiheina ovat usein luonto, kasvit ja eläimet, varsinkin linnut.
– Tämä työ on jo myynnissä.
Teoksessa näkyy kukkia, lehtiä ja erivärisiä pystysuoria viivoja. Ja marjarypäs. Kun katsoo tarkemmin, marjat muuttuvat vesipisaroiksi.
– Haluan piilottaa teoksiini yllätyksiä.
Orrella istuu kameleontti.
– Kun isäni oli rauhanturvaajana, asuimme Israelissa. Siellä ruokimme tätä kameleonttia, jonka nimi oli Vanha herra.
Entä mikä on teoksen nimi? Satu ei tahdo muistaa.
– Nimeän työni aina jälkikäteen. Jos alkaisin miettiä sitä ennakolta, minulla olisi asia, jonka haluan sanoa. Mutta kuvataide ei voi olla saarnaavaa, eikä sillä voi olla yhtä päämäärää.
– Se on jutun pointti ja siksi se on niin kivaa, Satu sanoo.
Sitten nimi muistuu mieleen: Muodonmuutoksia.
– Tätä maalatessa tuli vastaan kirjoitus, jossa puhuttiin liberalismin ja konservatismin suhteesta. Siinä oli hauska lause Edmund Burkelta: ”pitää pystyä muuttumaan, jotta voi säilyttää”. Tämä ajatus linkittyi siihen, mitä jo olin tekemässä tässä työssä.
Virheen mahdollisuus
Kun Satu alkaa maalata, pää on täynnä ideoita.
– Vallitsevia tunnelmia ovat seikkailu ja into, hän kuvaa.
– Vuosia sitten töihin liittyi angstia, mutta myöhemmin olen halunnut vahvistaa positiivisia lähtökohtia. Tekeminen kehittyy siihen suuntaan, mitä vahvistaa.
– Leikillisyys ja hauskuus ovat yhtä vakavia aiheita kuin suru, Satu huomauttaa.
Hänen teoksistaan välittyy jonkinlainen fantasiamaailma, mutta toisaalta niissä on realismia. Ehdotan amatöörinä, että se olisi niin kutsuttua maagista realismia. Satu on kohtelias ja ohittaa asian.
– Tavallaan ymmärrän nykytaidetta ja toimin siinä kentässä. Oma tekemiseni ei kuitenkaan, noh…
– En halua, että työni olisivat fantasiaa, söpöä tai kliseistä. Vakavasti otettavan kirjailijan ei tulisi olla genrekirjailija. Vähän sama kuvataiteessa. Jos haluaa olla aallonharjalla, linjan pitäisi olla aivan oma. Mutta toisaalta, teen vain mitä tekee mieli tehdä.
Satu esittelee toista maalausta.
– Tämä silta on alun perin satunnainen siveltimenveto, ja sen kyllä huomaa. Maalatessa haluan avautua uusille mahdollisuuksille. Virheiden tekemisen mahdollisuus on tärkeää. Eli armollisuus. Muutenkin elämässä on tärkeää saada epäonnistua. Siitä saattaa syntyä jotakin hyvää, ja näin on myös maalaamisessa.
– Jokaisessa taulussani on jokin virhe.
– Jätän sen sinne itseäni varten, Satu kertoo.
Aluksi Satu maalasi ihmisiä ja rakennuksia, mutta hän vaihtoi luontoaiheisiin, koska rakennuksista ja ihmisistä on vaikea saada ajattomia.
– Vaatteet viittaavat aina johonkin aikakauteen.
– Luonto on hyvä haaste, koska vihreä on yksi vaikeimmista väreistä. Vihreän sävyjä on älyttömästi.
– Samalla tavalla kuin maalauksessa näkyvät sen tekijän jälki ja läsnäolo, myös luonto kertoo tekijästään.
Paratiisi näkyy
Satu elää ”uskon todellisuuden maailmassa”. Hän ei ole kuitenkaan ole halunnut lokeroida itseään taitelijana.
– Raamattuopisto on lapsuuteni ja nuoruuteni hengellinen kotipaikka ja kasvun ympäristö. Sieltä minulla on ystäviä, ja monista heistä tuli pappeja tai taiteilijoita tai molempia.
– Hengellinen tieni on ollut jokapäiväistä kulkemista askel kerrallaan. Ei mitään ihmeitä tai suuria järistyksiä. Jukka Norvannon opetuksia kuuntelen toisinaan edelleen. Haluan jättää lapsillenikin sen peruskallion, joka kestää, kun kaikki muu häviää.
Oletan, että Satu viittaa Kristukseen.
– Taiteilijuus on uskon hyppy. Koen, että minut on johdatettu tähän. Minulla on sellainen diili, että niin kauan kuin Jumala pitää minut tällä uralla, teen tätä.
Maalauksissa hengellisyys näkyy, jos näkyy.
– Kun vein yhden tauluni mieheni tädille, hän hoksasi siitä IKHTYS-symbolin. Useissa tauluissani on kaloja.
”IKHTYS” oli varhaisten kristittyjen salainen tunnus. Kreikankielinen sana tarkoittaa kalaa, ja sen kirjaimet muodostavat alkukirjaimet sanoista Jeesus Kristus Jumalan Poika Pelastaja.
– Monet ovat sanoneet, että töissäni näkyisi paratiisi.
Paratiisi katoaa
Satun elämä ei kuitenkaan ole ollut pelkkää paratiisia. Hän kertoo miettineensä kuolemaa. Varsinkin vuoden 2011 jälkeen.
– Kukaan perheessämme ei tiennyt, että Jussilla oli kaksisuuntainen mielialahäiriö, Satu kertoo veljestään.
Satun ja hänen miehensä kaksoset olivat juuri syntyneet, kun sairaus vei Jussin psykoosiin ja tämä riisti henkensä.
– Koko maailmani romahti. En olisi voinut kuvitella, että meille tapahtuu jotakin sellaista.
Jussi oli Satun pikkuveli ja erityisen tärkeä.
– Hän oli avoin persoona ja kertoi rehellisesti mielipiteensä myös maalauksistani.
– Menetys koski koko identiteettiä: kuka olen, mikä meidän perheemme on. En pysty edes kuvailemaan sen vaikutuksia.
Tapahtuma järkytti niin perusteellisesti, että apua tarvittiin. Satu oli hetken aikaa psykiatrisessa kriisiterapiassa, jossa tapahtunut käytiin läpi ammattilaisten kanssa.
– Sitten alkoi kolmen vuoden psykoterapia, ja kävin vielä psykologillakin lastenkasvatuksen haasteiden takia. Olin valvonut kaksosten kanssa vuoden.
– Jotenkin sieltä kompuroitiin ylös, Satu kuvaa.
Hän kuitenkin lisää, ettei hän pääse tapahtumasta koskaan yli.
– Ei ole tarkoituskaan.
– Se on tullut osaksi omaa tarinaani. Kuulostaa edelleen kauhealta sanoa, että minulla oli pikkuveli, joka teki itsemurhan. Kun sanon sen, en enää tiedä, onko se sittenkään tullut osaksi tarinaani, Satu pohtii.
Lapsissa on elämä
Palaamme edellä mainittuihin tauluihin, joissa toogaan puettu hahmo kulkee tuonpuoleisen kaltaisessa miljöössä. Yllättäen Satu kertoo, etteivät nuo taulut kuvaa Jussia, ja ne on sitä paitsi maalattu ennen tämän kuolemaa. Samoin se muotokuva, jossa Jussi katsoo enkelimäisesti yläviistoon käsi poskellaan.
– Olen tehnyt sen vuonna 2003.
– Mielenkiintoinen juttu kieltämättä.
Jussin kuoleman jälkeen Satu maalasi teoksen, jossa lapsi pitää aikuista kädestä kiinni. Aikuisen käsi on sidottu. Hän on haavoittunut.
– Lapseni pitivät minut elämässä kiinni.
Teos voitti vuonna 2014 S-ryhmän kilpailun, ja se on nyt osa SOK:n taidekokoelmaa.
Välillä Sadusta tuntuu edelleen, ettei veljen poismeno ole totta.
– Joissain tilanteissa kuoleman ajattelu musertaa, mutta ei aina. Kuolema on absurdi asia, joka kuuluu elämään, sen virtaan.
Kun kysyn taiteilijan ajatuksia ikuisesta elämästä, Satu innostuu, rummuttaa polviaan, pitää tauon ja sanoo, että ”se on jo alkanut”.
– Ikuisen elämän ja nykyisyyden välillä ei ole niin suurta eroa kuin luulisi.
– Lasten saaminen oli mahtavaa, koska silloin tänne synnytettiin kaksi ikuista eläjää. Lapset ovat ikuisia!
Ikuinen kaipaus
Sadun maalauksissa ikuisuuden näköala on kaipauksen asuun puettu.
– Haluan tehdä näkyväksi sitä, mikä vielä ei ole nähtävillä. Se on punainen lanka töissäni. Haluan vetää kaipauksen esiin, Satu pohtii.
Jälleennäkemisen toivo on suuri.
– Se tuli esiin suurena varmuutena, kun kävimme Jussin kuolemaa ensimmäisinä päivinä läpi.
– Mitä tässä elämässä onkaan tapahtunut, se häviää. Pääsin emotionaalisesti käsiksi siihen, että meillä on vahva kallio, joka ei mistään hätkähdä.
Isoista miksi-kysymyksistä Satu kertoo jo antaneensa periksi.
– Mitä ikinä ajattelemme Jumalasta, hän on sitä suurempi.
Haastattelua seuraavan päivänä julkaistaan projekti, jossa Satu pääsee tekemään taidetta Kuopion psykiatrisen sairaalan tiloihin. Projektiin kuuluu muitakin tekijöitä, joita Satu tuntuu arvostavan kovasti: Samuli Heimonen, Kristiina Uusitalo, Tuula Lehtinen.
– Tämä projekti koskettaa minua suuresti, koska psykiatria on tullut läheiseksi.
– On hirveä jano on päästä tekemään lisää ja enemmän. Unelmani on saada edelleen tehdä tätä työkseni, apurahalla tai muilla keinoilla.
– Jottei menisi valehteluksi, täytyy kuitenkin myöntää, että harkitsen kahden viikon välein ammatin vaihtoa. Tämä on taloudellisesti epävarma ala.
