Jollei luterilainen kirkko olisi niin pihi myöntämään armonvälineen statusta hengellisille toiminnoille, olisi herätysliikkeiden kesäjuhlat jo ajat sitten kanonisoitu sakramentiksi. Ovathan kesäjuhlat varsinkin herätysliikeväelle käsin kosketeltavaa armon osallisuutta.
Paastoajat älkööt juhliin vaivautuko, sillä juhlakentän laidalla myyntikojut notkuvat kahvista, pullasta, makkarasta ja vaikka mistä. Kehittyvään kesäjuhlaperinteeseen kuuluu myös myyntipiikin ilosanoma paikallisille pikaruokayrittäjille, kun nälkäinen aktionuoriso jalkautuu iltamyöhään kylänraitille. Jo paratiisissakin syöminen oli suuri huvi.
Sielu ja ruumis tulevat ravituiksi. Ekumeeniset suhteetko, vai mikä siis estää ottamasta ratkaisevaa askelta kesäjuhlien sakramenttiluonteen tunnustamisessa?
On kuitenkin olemassa vaara, että kesäjuhlilta joutuu lähtemään kotiin sielu kurnien, vaikka julistus sisältönsä puolesta riittäisi sammuttamaan myös Herran sanan nälän.
Taas aivan liian monta ja liian harvoin nähtyä ystävää on kohdattu vain hätäisesti. Kiireisiä kuulumisenvaihtoja toisen perään. Opetusta ei ehdi tai pysty kuunnella. Mieli käy ylikierroksilla. Paljon sanoja, vähän sisältöä.
Tai sitten ei ole tuntenut juhlilla ketään, tai ainakaan tuntenut tuntevansa. On vaikeaa olla nahoissaan, kun ympärillä muut näyttävät hoitavan ihmisyyden roolinsa moitteettomasti. On hankalaa asettua rooliinsa kesäjuhlakertomuksessa, jossa hyvää kuuluu Jumalaan uskovalle. Tai no, onhan tietty kaikenlaista, mutta yleisesti ottaen hyvää kuuluu. Just nyt superhyvää!
Vain minä yksin en kuulu joukkoon.
Kesäjuhlafiiliksessä on vaikea surffata, jollei ensin pääse aallon päälle. Ilo ja suru eivät ole vastakohtia, vaan hyvinkin likeiset sisarukset. Siellä missä ilo tuntuu sosiaalisesta paineesta tai jostain muusta syystä pakotetulta, siellä ei ole tilaa surra rauhassa. Ensin pitäisi tulla kohdatuksi surussaan, ehkä sitten jaksaisi myös ilakoida. Ehkä.
Tunteehan maailma toki kaikilla mittareilla paljon rankempiakin juhlimismuotoja, joihin verrattuna hengellinen kesäjuhliminen on siedettävää väsyneellekin ihmiselle. Kesäjuhlariennot lienevät eräille raskas kokemus siksi, että juhlien idea ja perimmäinen motiivi pakottavat kohtaamaan sen, mitä vielä tässä ajassa on vailla, mutta jota kovasti kaipaa. Kontrasti Kristusta juhlivan kansan ja sisäisen maiseman välillä repii sielua.
Lienee soveliaisuuden rajoissa nostaa kissa pöydälle, ajaa virtahepo olohuoneesta ja tunnustaa, etteivät kesäjuhlat yhteisöllisenä kokoontumisena sovi jokaiselle. Voi myös jäädä kotiin, ehkä kannattaakin.
Moni elämään ja itseensä väsynyt kristitty kokee olevansa valmis haudan lepoon. Kesäjuhlat voisi järjestää kokeeksi jossain väsyneen sielunmaisemaan sopivassa paikassa, vaikkapa tuonelassa. Voisi juhlia ihan rauhassa, hiljaa ja hillitysti pimeässä odotellen kuolleiden autuasta ylösnousemusta.
Taivaan juhlia odotellessa meillä on perinteinen ehtoollismessu ja armonvälineemme, joita voi suositella jokaiselle elämän taakoittamalle. Nostetaan nyt framille vaikkapa ihana ja sielua hoitava rippi.
Kirjoittaja on perheenisä ja kaavasuunnittelija
