Sisarukset Jani Laukkanen ja Lotta Pakarinen nauravat samoille asioille. Lotta kertoo, että hänen isoveljensä on luonut häneen toivoa läpi elämän.
Jani kertoo:
OLEN AINA PITÄNYT pikkusiskostani ja meillä on edelleen positiivinen suhde. Lapsuudessamme asuimme Vantaan Rajakylässä. Kodin lähellä oli Pallopuisto, jossa yhdessä kirmasimme. Meillä oli kristitty koti siten, että iltarukoukset luettiin ja kävin pienenä pyhäkoulussa, josta pidin paljon. Lotta on minua viisi vuotta nuorempi, siksi meillä oli eri kaveripiirit. Koska Rajakylä on lähellä Helsinkiä, niin aika pian aloin itse suuntautua sinne päin. Minua ovat hengelliset teemat kiinnostaneet aina. Olin partiossa Saalemissa, mutta kävin kyllä luterilaisissakin jutuissa. Lauloin Cantores Minores -kuorossa, jota silloin johti Heinz Hofmann. Se toi kavereita ja kasvatti myös kärsivällisyyttä. Olin musiikkiluokalla, soitin poikkihuilua ja kitaraa, klassinen musiikki oli lähellä sydäntäni. Olin siis taiteellisesti suuntautunut. Aika nuorena tulivat kamerahommat. Isämme asui Pariisissa, koska työskenteli siellä diplomaattina. Hänen luonaan ollessani kuvasin siellä ja myin niitä kuvia sitten Helsingin kaduilla. Sillä tavoin tienasin ensimmäisen järjestelmäkamerani. Olen aina ollut spontaani, kuten Lottakin. Olemme myös sopeutuvaisia. Ymmärrämme toistemme vitsejä, nauramme samoille asioille. Lotta on minua paljon temperamenttisempi. Arvostan Lottaa, itse asiassa hyvinkin paljon. Hän on huolehtivainen ja hyvä äiti lapsilleen. Voimme puhua mistä asioista tahansa, paitsi politiikasta emme mielellämme puhu. Toisinaan kerroin Lotalle uskostani. Nykyisinkin keskustelemme hengellisistä asioista ja välillä vähän kiistellään. Aikaisemmin nuoruudessamme asuimme samassa kämpässä jonkin aikaa. Traagisin hetki oli se, kun Lotta oli vähällä kuolla. Näin ikkunasta hänen hoipertelevan kadulla ja pian tulikin ambulanssi. Hän oli ainakin vartin hengittämättä. Siitä on jo niin kauan, että nyt se tuntuu tarinalta, mutta silloin se oli totisinta totta. Itkin ja rukoilin hänen puolestaan. Olen todella kiitollinen Jumalalle, että hän käytti tuota tragediaa hyväkseen ja käänsi sen voitokseen. Lotta hoksasi silloin, että Jumalaan voi turvautua täysillä. Kiitän Jumalaa siitä, että olemme molemmat saaneet lahjana uskon Jeesukseen Kristukseen. Sen myötä elämässämme on positiivinen vire, vaikka mitä tapahtuisi. Vaikka on haasteita, niin ilon kautta mennään. Jos minulla on elämässä hankalaa, voin aina soittaa Lotalle ja pyytää, että voitko rukoilla tämän asian puolesta. Yleensä Lotta alkaakin spontaanisti rukoilla heti siinä puhelimessa. Tapaamme silloin tällöin. Pitäisi nähdä useammin, mutta elämä vie meitä molempia.
Lotta kertoo:
OLIN TOSI PIENI, en muista edes ikää, kun minulla oli jokin hätä ja itkin. Jostain syystä kukaan ei auttanut minua, mutta Jani otti minut syliin. Se on jäänyt mieleeni. Asuimme lapsuudessani Rajakylässä. Siellä oli pieni kauppa, jota kutsuttiin pikkukaupaksi. Kaikki rajakyläiset puhuivat aina pikkukaupasta. Ensin ei ollut kioskia, joten menimme jalkamatkassa Jakomäkeen ostamaan irtokarkkeja kioskista. Se oli sen vaivan arvoista. Myöhemmin Rajakylään tuli oma kioski ja se oli suuri ilonpäivä. Meillä oli Janin kanssa eri kaverit, mutta serkkujen kanssa olimme aina yhdessä. Kotimme lähellä oli iso pelto, johon myöhemmin rakennettiin Pallopuisto. Siellä oli mukava viettää aikaa. Lapsuudenperheemme oli perusluterilainen, luettiin iltarukoukset ja me lapset kävimme pyhäkoulussa. Kirkkovuoden kristilliset juhlat olivat myös tärkeitä.
”Molempien murrosikä oli haasteellista aikaa.”
Jani toisinaan vähän ”kiusasi” minua ja sitten vannotti, että älä kerro äidille ja isälle.” Saat 100 000, jos et kerro.” Hän on luvannut minulle aika monta sataa tonnia. Olemme kuitenkin tulleet aina hyvin toimeen, meillä oli harvoin riitoja. Ja jos jotain oli, saimme asiat selvitettyä. Meillä on samanlainen huumorintaju. Olemme molemmat luovia ja visuaalisia. Molempien murrosikä oli haasteellista aikaa. Se vaikutti väleihimme ja otimme toisiimme etäisyyttä. Joskus myöhemminkin on ollut kausia, ettemme ole nähneet niin usein. Toisinaan taas tavataan paljonkin, soitellaan ja kirjoitellaan. Jani ei koskaan yrittänyt ”käännyttää” minua. Hän lauloi usein hengellisiä lauluja ja vaikutti onnelliselta. Olin hieman kateellinen hänen uskostaan. Hän vei minua kokouksiin ja kerran myös kuuntelemaan David Wilkersonia. Olen aina saanut Janilta tukea, kun olen tarvinnut. Jos olen epäonnistunut tai pelännyt jotakin, Jani on tuonut toivoa. Oikeastaan hän on luonut minuun toivoa läpi elämän. Hänen viestinsä on aina ollut se, että Jumala rakastaa, rakastaa silloinkin, kun olen jotakin itse mokannut. Ja niin olen myös kokenut. Kun olen joutunut vaikeisiin, jopa toivottomilta tuntuviin tilanteisiin, Jeesus on armahtanut ja vienyt läpi siitä kaikesta. Kun tunnustaa syntinsä ja tekee parannuksen, Jeesus vapauttaa. Eniten Janissa ihailen sitä, että hän on aina ollut heikomman puolella. Hänellä on ollut positiivinen suhtautuminen toisiin ihmisiin. Ja niin on vieläkin. Jani Laukkanen, 48 • Valokuvaaja Lotta Pakarinen, 43 • Pukuompelija/Seure • Perhe: Puoliso ja kaksi lasta
