Nuorena radiotoimittajana osallistuin mediaseminaariin, jonka aiheena oli ”Onko uskosta uutiseksi”.
Mieleen jäi yksi puheenvuoro lähtemättömästi. Silloinen iltapäivälehden päätoimittaja sanoi, että jos hänellä olisi tuollainen sanoma kuin kristityillä, hän kertoisi siitä niin, että shampanjat takertuisivat kurkkuun. Hänen mediansa pitää keksiä jatkuvasti uusia uutisia. Kristityillä taas on uutinen, muuta ei rohkeutta sen kertomiseen.
Meillä onkin ainutlaatuinen sanoma. Sellaista ei löydy mistään muualta. Osaammeko tai kehtaammeko kertoa siitä? Jos sen vallankumouksellisuus ja kuolemankin kukistava voima tunnetaan, mikä estää tarjoamasta sitä kaikille ihmisille toivoksi ja elämäksi? Koskeehan evankeliumi jokaista maailman kansalaista. Koko maailman synti sovitettiin. Koko maailman tulisi saada tämä myös kuulla.
Kertomisen saattaa tehdä vaikeaksi se, että sanoma Jeesuksesta on syvimmiltään hulluutta tälle maailmalle. Liian hyvää ollakseen totta. Liian häiritsevää, jotta se jättäisi rauhaan. Jos siitä ei ala elää, se on peitettävä. Saatettava pois silmistä. Jo alkukristittyjä vainottiin, vaikka syytä vainoamiselle ei osattu sanoa. Heidän rikoksensa oli hyvän tekeminen toisille ihmisille. Outous ei siis ole mikään uusi ilmiö. Evankeliumista asiallisestikin kertovat ovat hulluuden julistajia, kummajaisia niille, jotka eivät siihen tartu. Siksi monet kristityt viihtyvät paremmin kaapissa.
Jos puhumme Jeesuksesta tökerösti tai yläpuolelle asettuen, meihin loukkaannutaan aiheesta. Mutta sitä ei tarvitse kummeksua, jos itse sanoma loukkaa. Evankeliumi haastaa jokaisen kilparadalle, eikä katsomopaikkoja ei ole tarjolla. Toiset ihastuvat, toiset vihastuvat. Pahinta on välinpitämättömyys, silloin ollaan jo etäällä, melkeinpä sanoman saavuttamattomissa.
Evankeliumissa ei ollut järkeä silloin, kun kaksitoista apostolia aloitti maailman valloituksen. Eikä siinä ole järkeä edelleenkään, vaikka suuri osa maailmasta on sen sanomalla tavoitettu. Tämän hulluuden saarnaamisen Jumala meille silti uskoi.
Evankeliumi on kuolemattomuuden lääke. Ihmiset tulevat sen voimasta hengellisesti terveiksi. Taivas aukeaa ja elämään tulee mieli. Syntyy oikea käsitys ihmisestä, synnistä, armosta ja Jumalasta. Sovituksen sanaa on pidettävä tarjolla olemalla mahdollisimman vähän itse sen esteenä.
Kaikilla ihmisillä on lopulta samat hengelliset tarpeet ja samat peruskysymykset. Elämän tarkoitus ja kuoleman todellisuus yhdistävät. Niihin kristinuskolla on ainutlaatuinen vastaus.
Pahinta, mitä tässä tilanteessa voidaan tehdä, on se, että kirkon lain ja evankeliumin sanoma vaihdetaan sataan tärkeään ja tuhanteen arvokkaaseen asiaan, jotka eivät kuitenkaan vie yhtäkään ihmistä taivaaseen. Jeesuksen persoonan ja työn sivuuttaminen on majesteettirikos, joka osuu lopulta kirkon omaan nilkkaan. Olisiko kristittyjen aika tulla kaapista, aika alkaa elää taas avoimemmin kristittyinä? Häpeämättä evankeliumia, iloisesti siitä eläen ja kertoen. Ihmisinä toisten ihmisten rinnalla. Toivon tuojina ja hädässä olevien tukijoina. Jeesuksen esittelijöinä. Olisiko koko kirkon aika alkaa elää tietoisemmin kristillisenä kirkkona, vastavoimana särkevälle elämälle ja sen henkisille ja hengellisille virtauksille? Mitä hävittävää meillä voisi olla? Voitettavana olisi yksittäisten ihmisten koko maailma.
Artikkeli on numeron 11-12/2022 pääkirjoitus
