Elias Halminen lähti nuoruudessaan tuhlaajapoikareissulle. Kotiin palasi mies, jolle Jeesus on ainoa vaihtoehto.
Kun katsot kuollutta lehteä
näet sen todelliset värit.
Värit,
jotka jäävät jäljelle,
kun elämä on haravoitu
adressien, kukkavihkojen ja muistolauseiden
kompostiin.
Jää vain muistojen kuvat,
joissa naamiot ovat poissa.
Näin kirjoittaa Elias Halminen vuonna 2017 runossaan Reliqua. Viimeinen lause on jokseenkin hyytävä, kun miettii, mitä Sauli Niinistö sanoi 24.2.
Elias pitää kuitenkin runoutta vaivaannuttavana aiheena, koska hän ei katso olevansa vakavasti otettava runoilija.
– Mutta aina ne runot tulevat esiin, joten näihinkin kysymyksiin on kai pakko vastata, hän naurahtaa.
Runous onkin yllättävä ulottuvuus Eliaksen elämässä. Hän on nimittäin sotilas. Kapteeni Halminen on töissä Porin prikaatissa. Hän vastaa Säkylän ja Niinisalon varuskuntien turvallisuustoiminnasta.
– Vahva maanpuolustustahto ja isänmaanrakkaus, Elias perustelee sotilasuralle hakeutumistaan.
– Nuorena isänmaallisuuteni oli vähän paatoksellistakin.
Rukoilevaiskodin lapsi
Elias syntyi Eurajoella vuonna 1978. Pian perhe muutti Euraan, ja siellä Elias vietti lapsuutensa. Lapsia syntyi yhteensä 10, viisi poikaa ja viisi tyttöä. Elias on pojista vanhin ja kaikista lapsista kolmanneksi vanhin.
– Taloudellisesti oli niukkaa ja paljosta jouduimme luopumaan. Olen kyllä oppinut antamaan periksi niin, etten aina taistele omista oikeuksistani. Lapsuus oli hyvä ja turvallinen.
– Juureni ovat sekä isän että äidin puolelta rukoilevaisuudessa. Kotona edustettiin konservatiivista kristillisyyttä: Raamattu on uskon ja elämän ylin auktoriteetti. Kolikon kääntöpuolena on ollut ehdottomuutta ja tiukkoja rajoja, Elias pohtii.
Ehkä ne olivat syynä sille, että vapauttakin piti kokeilla. Elias muutti varhain omilleen ja opiskeli itselleen ensihoitajan ammatin.
Töissä hän oli selvänä mutta vapaalla usein ei.
– Kun liekanaru katkesi, veto oli kova.
– Se oli humalahakuista liikakäyttöä, hallitsematonta toimintaa. Olin noihin aikoihin parikymppinen.
Jossain vaiheessa mies heräsi siihen, että ambulanssin asiakkaat alkoivat olla omia ryyppykavereita.
– Olin tiellä, jolta ei ollut paluuta muuten kuin Jumalan armon avulla, Elias sanoo.
Jumalan armo saapui uudenvuoden yönä. Elias ja paikallinen ”rantojen mies” lauloivat silloin Sylvian joululaulua ”kännissä kuin käet”.
– Tämä nyt jo edesmennyt Veikko sanoi, ”ettei mua kukaan rakasta”.
– Silloin minulle tulivat kyyneleet silmiin. Silitin hänen karvaista poskeaan ja sanoin, että jos ei kukaan ihminen rakasta, niin Jumala ainakin rakastaa.
Silloin jokin muuttui.
– Se oli kuin huuto sisälläni. Rukoilin, että Herra vielä pelastaisi minutkin ja veisi oikealla tielle, jos se on mahdollista.
– Se oli tuhlaajapojan kotiinpaluu. En voi enää sanoa eläneeni siivosyntisenä koko elämäni, Elias kuvailee.
Sukupolvikokemus
Rukoilevaisten pastori Timo Laato otti vastaan avosylin.
Elias alkoi käyttää puheenvuoroja rukoilevaisseuroissa.
– Silmät kyynelissä todistin Kristuksen rakkaudesta ja veren armosta.
– Halusin katkaista siteet entiseen elämääni. Tämä oli yksi syy sille, miksi lähdin sotilasuralle.
Sano vain sana,
jotta voisin vielä uskoa,
että yhä rakastat minua.
Sano vain sana,
jotta voisin vielä kuulla,
että yhä olen elossa.
Sano vain sana,
jotta voisin vielä olla
yhä sanojesi luotavana.
Viime aikoina sota Ukrainassa on tuonut sotilaan työhön kuormitusta.
– Kun siirryimme kohotettuun valmiuteen, olemme joutuneet tekemään paljon töitä. Olen huomannut sen omassa jaksamisessani. Puolustusvoimien henkilöstö on ollut kovilla. Ylpeänä voin kyllä todeta, että henkilöstömme on hyvin kutsumustietoista.
– Tämä on eräänlainen sukupolvikokemus. Pari vuotta sitten en olisi uskonut näkeväni sitä päivää, että varaudutaan ja valmistaudutaan suunnitelmatasolla sotatoimiin, Elias toteaa.
Samalla hän kuitenkin korostaa, ettei ole tarpeen lietsoa paniikkia.
– Suomessa elämme edelleen rauhallista ja vakaata aikaa.
Elias kuuluu Päällystön hengelliseen säätiöön, joka on Puolustusvoimissa ja Rajavartiolaitoksessa palvelevien kristittyjen virkamiesten porukka. Hän kertoo, että sota on ”lisännyt rukousta veljien keskuudessa”.
– Toisaalta asioihin suhtaudutaan ammattimaisesti ja kliinisesti, mutta kyllä kaikki tietävät, että on huolestuttavaa, kun sotaa käydään lähialueilla.
Vähillä sanoilla paljon
Vuonna 2017 Eliaksen runo Sommitelma saunan piipusta ja muista asioista ”upposi raatiin kuin koukku Narviin”, ja runoilija valittiin Rauman Lapin runokesä -kilpailun voittajaksi. Julkinen esiintyminen aiheen tiimoilta oli poikkeus, koska Elias kertoo kirjoittavansa runoja lähinnä itselleen.
– Saan inspiraatiota luonnosta, mutta sanoitan runoissa myös sisäisiä solmujani. Vaimoni Elina, joka on suomen kielen ammattilainen, ei aina ymmärrä runojani. Olen lohduttautunut sillä, että pääasia on, että itse ymmärrän.
Saunanpiippuruno oli suhteellisen pitkä, mutta Elias on kirjoittanut myös aforisminomaisia lyhyitä tekstejä, kuten tällaisia:
Kuinka kuulisin neuvojasi,
kun kätesi ovat silmieni edessä?
– Toiveeni on, että voisin vähillä sanoilla ilmaista mahdollisimman paljon, Elias ilmoittaa.
– Olen todella hidas, en ollenkaan tuottelias. Minulla on runoja 20 vuoden takaa, ja joihin palaan muuttaakseni niissä jotakin, hän kertoo.
Elias jatkaa, että hän kirjoittaa hengellisiäkin runoja. Niihin hän suhtautuu arkuudella.
– Ettei tulisi liikaa astian makua.
– Rakastan runoutta, ilmaisun rikkauden tähden. Myös hengelliseen kielenkäyttöön sisältyy monia tasoja. On antoisaa, että samoilla raamatunkohdilla, kun niiden tulkinta on Raamatun peruslinjan mukainen, voi olla monia merkityksiä. Rukoilevaisuudessakin allegoriat ovat vahvasti läsnä, Elias vertaa.
Tila kapenee
Rukoilevaisuus on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vanhin herätysliike, jonka katto-organisaatio on Länsi-Suomen Rukoilevaisten yhdistys. Elias toimii yhdistyksen varapuheenjohtajana.
Rukoilevaiset käyttävät vuoden 1776 raamatunkäännöstä ja vuoden 1701 virsikirjaa. Jumalanpalvelukset toimitetaan vuoden 1694 kirkkokäsikirjan mukaan.
1980-luvulla rukoilevaisuuden sisällä kävi kuohunta, kun osa halusi uudistaa toimintaa. Esimerkiksi haluttiin ottaa myönteinen kanta naisten pappeuteen.
– Se aiheutti liikkeen jakaantumisen.
Se osa, joka halusi uudistaa, ei säilynyt vaan ”suli kansankirkon uomaan”.
– Nykyään nuoret rukoilevaiset ovat hyvin sitoutuneita ja halukkaita vanhan perintömme säilyttämiseen, Elias kertoo.
Mutta elintila evankelis-luterilaisessa kirkossa on kaventunut, ja kapenee edelleen.
– Kiihtyvällä vauhdilla.
– Ensinnäkin papisto naisistuu kirkossa. Se on Raamatun valossa mahdoton yhtälö. Myöskään vanhan käsikirjan kaava ei tunne naispappia. Ja vähenevä miespapisto ei tunne sitä kaavaa. Pakko myös sanoa, ettei välttämättä ole hengen yhteyttä kaikkien seurakuntien kanssa.
Elias kertoo, että nuorempi rukoilevaissukupolvi on paikoin jopa konservatiivisempaa kuin vanhempi.
– Vanhemmille saattaa riittää, että seurakunnasta tulee miespappi, joka tuntee vanhan kaavan ja toimittaa messun sen mukaan. Sen sijaan nuoremmat pohtivat, voiko olla todellista hengellistä yhteyttä sellaisen papin kanssa, joka sitten toisaalla vaikkapa opettaa vastoin Raamattua.
Rukoilevaisilla on lähinnä yksi oma pappi, Timo Laato. Kuitenkin jotkut seurakuntien eläkkeellä olevat papit tuntevat vanhan kaavan ja osaavat toimittaa messuja sen mukaan.
– Olemme herätysliikkeenä tiukkojen valintojen edessä. Halu olisi pysyä kirkossa. Mutta tila kapenee esimerkiksi siten, että tuomiokapituli on täällä päin ohjeistanut, että vanhan käsikirjan jumalanpalveluksessa on oltava aina vähintään toinen pappi, joka on kyseisen paikallisseurakunnan oma pappi.
– Aika tehokasta vallankäyttöä, Elias kommentoi.
– Kyllä me tarkkaan katsomme, mitä ratkaisuja sisarjärjestöt tekevät, Elias kertoo viitaten kansankirkon yhteydessä toimimiseen.
Herra käski mennä työhön.
Antoi vakan ja siemenet.
Mutta maa oli kivinen ja kasvoi rikkaheinää.
Aura ei purrut, voimat uupuivat, toivo hävisi.
Siementä oli vähän, laarin pohjalta kaivettua.
Ja tuli sade,
tuli paahde,
tuli halla,
tuli tuulet.
Mutta siemen iti, versoi, kasvoi ja kantoi tähkäpään.
Kantoi kullankeltaiset jyvät.
Jyvät, jotka valmiina kylvettäväksi,
valmiina antamaan uuden elämän,
odottavat uutta kylväjää.
Sillä vanha on vakkansa laskenut
Taivaan Herran eloriihen porstuaan.
Kestävä aarre
Omalla tiellään Elias on löytänyt aarteen, joka kestää kaikki säät.
– Hän on minun syntieni sovittaja. Hän on minun mahdollisuuteni päästä ikuiseen elämään. Kun kaikki menneen elämän jäljet ovat olemassa, ja muisto synnistä ja sen haavat jäljellä, minulla ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin Jeesus.
Jeesuksen läsnäolo on lääke kaikkiin tilanteisiin.
– Nyt yhteiskunta ja maailma värisee. Vähän kuin pelokas eläin, joka odottaa alistuako kuolemaan vai pinkaistako pakoon.
– Ainoa syviä rakenteita muuttava voima on evankeliumi ja se, että ihminen saa armon siirtyä pimeydestä valoon. Kaikki tiet eivät johda taivaaseen. Jeesus on ainoa tie. Jos ihmiset eivät tunne sitä tietä, ei hyvin käy. Meidän pitäisi herätä julistamaan omalla paikallamme. Evankeliumissa on valtava voima. Se antaa rauhan, jota tämä maailma ei voi antaa.
