Kirjailija löysi kintsugi-mestarinsa

Teksti | tammi 29, 2024 | Haastattelussa, Uusimmasta numerosta

Aino Suhola. Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Aino Suhola kantaa hylätyksi tulemisen haavaa. Vuosien myötä hän on ymmärtänyt, että säröjä ei tarvitse peitellä, vaan ne pitää maalata kultamaalilla näkyviksi.

Kirjailija, konkaritoimittaja ja entinen kansanedustaja Aino Suhola piti lokakuussa Laukaan seurakunnan 430-vuotisjuhlassa runollisen palopuheen, jossa hän oli pahoillaan siitä, että Jumalaa ei nykyään löydä edes radion aamuhartauksista. Seurakuntalainen-sivustolla julkaistussa puheessa oli paikoin kipakka sävy.

– Rakkaudesta se hevonenkin potkii. Suruni on se, että kirkko kysyy liikaa maailmalta, minkälainen sen pitäisi olla. Kirkko ei tarjoa sitä ainoaa, mitä maailma ei voi tarjota, eli ylösnoussutta Kristusta. Kirkko piilottelee häntä, Suhola sanoo.

Omaansa saa kritisoida. Aino Suhola kasvoi kirkkoon jo lapsena.

Hänen elämänsä alku oli dramaattinen.

– Synnyin Tampereella 16.1. 1950. Pian syntymäni jälkeen minut siirrettiin vastaanottokotiin eli annettiin adoptoitavaksi.

Reisjärven kirkonkylällä asui opettajapariskunta, jolla oli jo yksi lapsi adoptoituna. Heille soitettiin vastaanottokodista, että nyt olisi pikkuinen tyttö.

– Tulin postimerkki nenänpäässä Sievin asemalle, josta äiti linja-autolla haki minut.

Aino oli vielä pikkulapsi, kun äiti kertoi hänelle adoptiosta sadun avulla: Oli äiti, joka ei voinut pitää lastaan, ja oli toinen äiti, jolla oli vauvan ikävä.

– Äitini kysyi, että arvaa kuka se vauva oli. Minä kysyin, olinko se minä.

Virret ja leivinuuni

1950-luvun Reisjärvellä uskonasiat kuuluivat jokapäiväiseen elämään.

– Muistan kiitollisuudella körttiseuroja, Siionin virsiä, joita raavaat miehet kumarassa veisasivat.

Ne veisattiin Ainon sieluun.

– Niissä on keinuvaa rauhaa, johon lapsena olen nukahtanut. Äidin kupeeseen tai leivinuunin lämpöön.

– Kyllä voi sanoa, että minusta tuli körttiläinen, jos kohta tämän päivän körttiläisyydessä on jotakin minulle vierasta. Se on lähtenyt miellyttämään maailmaa.

Suhola on kiitollinen kasvuympäristöstään.

– Elämäni ei ole kuitenkaan ollut ruusuilla tanssimista. Adoptiosta on varmaankin jäänyt hylätyksi tulemisen haava. Uskon, että lapsi kuulee jo kohtuun, että miten tuosta pääsisi eroon.

– Siitä seuraa helposti kiltin tytön syndrooma, Suhola kuvaa.

Vartuttuaan Aino Suhola lähti Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan ”kirjallisuutta ja muita nautintoaineita”.  Hän teki 26 vuoden uran Keskisuomalainen-lehdessä ja toimi kahdeksan vuotta Keskustan kansanedustajana. Hänet tunnetaan myös puhujana ja kirjailijana.

– Kun vedestä voi puhua vain janoinen, ensimmäinen kirjani oli nimeltään Rakasta minut vahvaksi. Se oli huuto ehdottoman rakkauden puolesta.

Huuto kuului kauas, sillä kirjasta on otettu 15 painosta. Suhola luokittelee teoksen runokirjaksi, jossa on proosaa seassa.

– On siinä paljon itseäni.

Suhola kertoo, ettei hänellä ole koskaan ollut erikseen työminää ja yksityisminää.

– Myös uskoni on sisään- ja uloshengityksessäni. Ilman virttä Kun on turva Jumalassa – ilman sen henkeä – en tiedä, olisinko kaikesta selviytynyt.

Polvi suorana rotkoon

Median agendajournalismi ja marginaalin vaaliminen saavat Suholan ”kaikki niskakarvat pystyyn”.

– Toimittajilla on vahvoja henkilökohtaisia intohimoalueita. Joka puolella näkyy esimerkiksi sukupuolineutraaliuuden korostaminen ja toisaalta yltiöfeministisyys. Vähemmistöistä tehdään valtavirtaa. Yksi vahva agenda on myös ateismi, ja kaikki muut uskonnot paitsi kristinusko.

– Media on miehitetty näitä arvoja toteuttavilla ihmisillä. Kyllä minä toimittajana tiedän, että jos haluan tietyn vastauksen, etsin sen asiantuntijan, jolta sen saan.

Myös lasten digitodellisuus huolettaa.

– Tänään, kun tulivat pisa-tulokset, huokaisin syvään. Lapselle pitäisi antaa satu ja syli. Turvallinen ja rauhallinen paikka löytää mielen maisema. Nyt kun älypuhelimet ovat viihteellistäneet kaiken, ei jakseta enää kuunnella tai lukea pitkää tarinaa, jollaiseksi katsotaan puolen sivun pätkä.

– Seuraukset ovat kohtalokkaat. Ne näkyvät lukutaidossa, matematiikassa, reaaliaineissa ja kaikkialla.

Suholaa hirvittää ajatus siitä, millaista elämä on 20 vuoden kuluttua.

– Olen kiitollinen, että olen jo 73-vuotias, enkä ehkä ole sitä enää näkemässä. Nyt ajetaan polvi suorana kohti rotkon reunaa.

– Ihmisen perustarve olla rakastettu ja jollekin olemassa ei muutu miksikään. Kuka ainoana rakastaa meitä ehdoitta? Juuri se on kirkon sanoma. Ei muuta tarvitsisi kuin sitä kertoa.

Sitä viestiä pidetään kuitenkin Suholan havaintojen mukaan tylsänä.

– Kyllä minustakin oli lapsena joskus tylsää istua kirkossa ja kuunnella pitkiä saarnoja. Jokin siinä tunnelmassa toi kuitenkin sellaisen turvan, jota ei ole tuonut mikään muu.

– Liturgia, joka tulee toistumisessaan niin läpikuultavaksi, että siitä näkyy jo toiselle puolelle.

Kristus kultaa haavat

Maailma on täynnä kärsimystä, ja Suholan mukaan kirkon pitäisi olla sen aiheen asiantuntija.

– Riemastuin, kun kuvataiteilija Hannu Väisänen oli tehnyt viimeisen näyttelynsä kunnioittaen kaikkea epätäydellistä. Hän kertoi kiinalaisesta menetelmästä korjata rikki menneitä esineitä. Sen sijaan että särö yritettäisiin häivyttää, esine viedään kintsugi-mestarille, joka kultaliimalla liimaa säröt näkyviksi.

– Tämä tekee esineestä vielä arvokkaamman, vielä kiinnostavamman.

Kintsugi-symboliikka on vahvaa.

– Ylösnoussut Kristus on ihmisten kintsugi-mestari. On lohdullista, että saa olla haavoitettu, kun Kristus kultaa haavat.

– Minun haavani liittyvät siihen hylkäämiseen. Vähitellen olen niitä oppinut hyväksymään, ja löydettyäni kintsugi-mestarini, myös arvostamaan, Suhola pohtii.

Uskoaan hän kuvailee vaatimattomaan sävyyn.

– Minulla ei ole muuta kuin tämä lapsenusko.

– Isä on taluttanut minut Reisjärven kirkkoon, ja niiasin ovella, kun siellä oli niin juhlavaa. Sen uskoni kanssa menen hautaan.

Vuodesta 2010 Aino Suhola on ollut eläkkeellä. Hän ja puoliso Seppo asuvat Laukaan Lievestuoreella, järven rannassa, pienessä hirsitalossa.

– Lapsia meille ei ole siunattu.

Aino siteeraa Aale Tynnin Kaarisilta-runoa: Ja Jumala sanoi: ”Toisille annan toiset askareet,
vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.

– Puheitani on ollut kuulemassa ihmisiä talouselämän huippujohtajista Uuraisten kuuroihin. Löytö puhujan tiellä on ollut, että ihmisyys meissä kaikissa on sama.

– Ihmiselle on hyväksi tunnustaa, että minä olen pieni ja Jumala suuri.

Hellyys on taivas

Aino Suhola on siitä iloinen, että häntä on kuunneltu hänen viestinsä vuoksi, eikä hänen nimensä vuoksi.

– Melkein kaikissa suurissa tilaisuuksissa olen ollut nobody. Ja kun yllättäen saan Finlandia-talon 1100 ihmistä hiljaiseksi, tiedän että minua kuullaan.

– Luulen, että ne perusasiat, joista muistutan ovat olleet tärkeitä. Kuten vaikka että lähinnä taivasta on hellyys. Eikä tarvitse omaa arkeaan pidemmälle mennä. Katson omaa miestäni, joka hiihtää huopatossuissaan ja lumi pöllyää, mutta matka ei taitu. Ja sama toisin päin. Ei siitä ilman hellyyttä selviä.

Aino ja Seppo viihtyvät hyvin yhdessä.

– Rohkenen varmaan sanoa, että meillä on syvä rakkaus toisiamme kohtaan. Puutteellisuudet nähdään, mutta rakastetaan silti kaikkineen.

Tulevaisuuteen Aino katsoo kuitenkin pelonsekaisin tunnelmin.

– Tapa, jolla suhtaudumme vanhuksiin kustannusrasitteena, kertoo että neljäs käsky on unohdettu. En haluaisi elää sellaista vanhuutta, jossa vaihtoehdot ovat laillistettu hylkääminen, mitä kotihoito tänä päivänä on, tai sitten laitoshoito, jossa hoitajilla ei ole aikaa ja olen enemmän kirous kuin siunaus.

– Kaiken varalta olen ruvennut sanomaan, että jos tänä iltana otat minut kotiin, en pane pahakseni.

Kirkon sanoma tuo kyllä lohdun tähänkin visioon, ainakin jos sitä julistetaan.

– En halua kuolla ennen kuin joku on silittänyt hiuksiani ja sanonut, että ei mitään hätää. Kuka sen voisi paremmin kertoa kuin kirkko.

Kiitos syntymisesi

Aino Suhola kertoo, että eduskunnassa työskennellessään hän sai kirjeen biologiselta sisareltaan, jonka olemassaolosta hän ei tiennyt.

– Selvisi, että meitä on kolme, jotka kaikki on annettu pois. Tiesin ennestään synnyttäjä-äitini nimen, mutta minulla ei ollut tarvetta etsiä häntä.

– Rakkaus ei ole biologiaa, eikä verta voi rakastaa. Vastasin sisarelleni, että minulla on ollut isä, äiti ja sisar, ja olen kaikki heidät haudannut, enkä halua aloittaa mitään alusta.

Synnyttäjä-äidilleen Aino lähetti biologisen sisarensa kautta terveiset.

– Kerroin, että olen kiitollinen siitä, että hän on rakkaudesta halunnut antaa minut pois uskoen, että minun on parempi elää jossakin perheessä kuin yksinäisen äidin lapsena 50-luvun Suomessa. Ennen muuta olen kiitollinen siitä, että hän otti vastuun valinnastaan, eikä tullut myöhemmin pyytämään takaisin.

Joululomalta palattuaan Suhola sai eduskuntaan ruusukortin. Siinä luki ”hyvää syntymäpäivää, kiitos syntymisesi. Äiti”.

– Siitä meni pari kuukautta, kun tuli kutsu perunkirjoitukseen, johon en tietenkään mennyt.

– Hänen korttinsa oli kuittaus: Minä kiitin häntä elämästä, hän kiitti minua syntymisestä.

ELÄMÄ-DIGILEHTI

Lue lehteä mobiililaitteella tai tietokoneella.

ELÄMÄ-LEHTI

Oletko jo paperilehden tilaaja?
Aktivoi digilehti tästä.

SISÄLTÄÄ DIGILEHDEN