Laura Salminen urheilee ja isä Veikko Salminen valmentaa. Työtä tehdään pilke silmäkulmassa ja Herraan luottaen.
Laura kertoo: Olemme isän kanssa kiertäneet kilpailuissa ympäri maailmaa Meksikosta Taiwaniin. Kisoja on ollut vuosien varrella noin 20 eri maassa. Olemme kokeneet tunneskaalan laidasta laitaan: isot ilot, mutta myös äärimmäiset pettymykset. On ollut turvallista käydä nuo hetket läpi isän kanssa. Hän ymmärtää kilpaurheilun raadollisenkin puolen, mutta ennen kaikkea rakastaa minua tyttärenään, meni kisoissa miten hyvänsä.
Meillä molemmilla urheilu ja liikkuminen ovat veressä. Kun isä valmentaa minua uinnissa, hän itse ui ensin, sitten valmentaa minua ja lopuksi menee vielä punttisalille. Aina hänen on saatava oma päiväannoksensa liikunnan ilosta. Se on esimerkillistä ja kannustavaa. Isä on etävalmentajan vastakohta, hän on treeneissä läsnä, elää tietotaidolla ja tunteella mukana. Hän on valmentanut minua lapsesta saakka ja yhteistyömme toimii tosi hyvin. Hän on yleensä aina hyvällä tuulella ja vaikka isä on jo 76-vuotias, hän on säilyttänyt leikkisän mielen. Hän näkee, mikä on päivän kuntoni, ennen kuin edes kerron. Hänelle on myös helppo olla rehellinen kehon tilasta ja se on iso etu. Vaikka meillä on korkeat tavoitteet, pyrimme säilyttämään ”pilkkeen silmäkulmassa”. Isä on minulle ensisijaisesti isä, jonka kanssa voin puhua avoimesti asioistani. Parasta on, kun isä kuuntelee, ottaa osaa, yhdessä etsitään ratkaisuja ja jätetään kaikki asiat taivaan Isän hoitoon.
Opin jo kolmevuotiaana pyöräilemään kaksi vuotta vanhempaa isoveljeäni seuraten. Poljimme vanhempien juoksulenkillä mukana, koska emme vielä juosten pysyneet samassa vauhdissa. Jyrkässä mäessä isä auttoi. Takaa työntäen hän laittoi omat kätensä käsieni päälle ohjaustangolle ja siten jaksoin mäen ylös. Isän kädet olivat varmaan juoksulenkistä lämpimät, koska hän sai tästä toimesta lempinimen Lämpökäsi.
Vanhempamme ovat aina arvostaneet perheen yhteistä aikaa. Kun me lapset synnyimme, äiti luopui pankkivirkailijan urastaan, koska halusi hoitaa meidät kotona. Talvisin laskettiin mäkeä, tehtiin lumilinnoja, luisteltiin, hiihdettiin merenjäällä ja uimahallissa isä oli ”krokotiili”, joka otti meitä kiinni. Lapsuuteni oli tosi liikunnallinen myös isoveljen ja naapurin poikien ansiosta. Aloin harjoitella kilpauintia seurassa kuusivuotiaana. Ryhmään pääsyn kriteerinä oli uida 2000 metrin matka, mutta sen olin jo äidin kanssa tehnyt.
Minä ja isä olemme aika tunteellisia. Emme lakaise tunteita ja pettymyksiä maton alle, mutta emme jää niihin rypemään. Olemme myös temperamenttisia ja välistä tulistumme, mutta aina pyydämme anteeksi. Puramme pettymyksemme keskustellen. Jätämme asiat Jumalalle, joka on paras lohduttaja. Sitten jatkamme rohkeasti eteenpäin ”puhtaalta pöydältä”. Onnistumisten hetkellä kiitämme taivaallista Isäämme, jolta kaikki hyvä tulee. Filippiläiskirjeessä sanotaan, että kaikki minä voi hänessä, joka minua vahvistaa.
Isä on empaattinen ja hänellä on lämmin sydän. Hän on minulle tosi rakas. Hän arvostaa minua ja näkee myös urheilullisen potentiaalini rohkaisten eteenpäin. Hän ei ole koskaan lakannut uskomasta mahdollisuuksiini, vaikka kaikki ei ole aina sujunutkaan toiveiden mukaan. Itsekin uskon, että paras on urheilussa vielä edessäpäin.
Olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat opastaneet minua Jumalan tuntemiseen. Sain jo lapsena kuulla ilosanoman Jeesuksesta ja antaa elämäni hänelle 9-vuotiaana Helsingin Lähetysseurakunnan lastenleirillä. Parasta on tietoisuus siitä, että Isä kulkee vierellämme antaen turvan, suunnan ja merkityksen jokaiselle päivälle ja koko elämälle. Jeesus on tärkein ja kallein aarre, mitä elämässäni on.
Veikko kertoo: Laura oli kolmevuotias, kun taloomme rakennettiin yläkertaa. Toisen kerroksen ikkunaa vasten nojasivat tikapuut, joita pitkin kiipesin sisään. Puuhaillessani vintillä huomasin yhtäkkiä Lauran ilmestyneen ikkuna-aukkoon. Tikapuitten alla oli paljon kiviä ja yritin pitää itseni rauhallisena. ”Terve Laura”, sanoin astellen varovasti hänen luokseen. Kaappasin hänet syliini huokaisten helpotuksesta.
Kerran uimastadionilla kuusivuotias Laura halusi ehdottomasti hypätä hyppytornin kymmenen metrin kerroksesta. Laura on aina ollut todella päättäväinen, minkä hän päättää, sen hän tekee. Niin kävi uimastadikallakin.
Perheessämme ei ole koskaan asioita prässätty, vaan kaikki on tullut luonnollisesti. Myös se tärkein eli usko Herraan Jeesukseen. Laura tekee työnsä kuin Herralle. Minäkin teen valmentajan duuniani rukoillen. En voi erotella sitä, mikä on isyyttä tai mikä valmentamista. Olen molempia yhtä aikaa, isä ja valmentaja.
Laura on todella hyvä valmennettava. Hän ei niele kaikkia ehdotuksiani, vaan analysoi asioita tarkoin. Hän puuttuu esimerkiksi siihen, jos joku juoksuharjoitus hänestä pitäisi olla toisin. Lauraa ei tarvitse koskaan prässätä mihinkään tekemiseen, pikemminkin jarrutella, ettei hän tee liikaa. Hän on pikkutytöstä asti täyttänyt tarkasti harjoituspäiväkirjaansa, johon hän merkkaa kaikki tekemisensä. Laura on luotettava ja täsmällinen, rauhallinen mutta myös temperamenttinen. Hänellä on taito elää hetkessä.
Vuosia sitten palasimme Meksikosta Nuorten MM-kisoista. Lentomme laskeutui keskellä yötä Madridiin, jossa aloimme odotella jatkolentoa Suomeen. Laura sanoi yhtäkkiä, ettei jaksa enää vain istua. Hän puki lenkkikamppeet ylleen ja juoksi lentokentän pitkillä käytävillä yhteensä kuuden kilometrin lenkin. Tuo tekemisen palo rohkaisi minua: tossa likassa on todella jotain.
Dramaattisin vaihe urheilutaipaleellamme oli vuosi sitten huhtikuussa Sofiassa. Lauralla oli siellä olympiakarsintakilpailu. Hän oli lenkillä, kun hotellissa minun keinolonkkani meni sijoiltaan. Minulla oli rajut kivut, joihin paikallisessa sairaalassa yritettiin antaa pistoksia, mutta ne eivät auttaneet. Minut nukutettiin kahteen kertaan ja yritettiin saada lonkka paikalleen. Laura vietti aikaa kanssani sairaalassa. Hänen finaalinsa jälkeen meillä oli aikainen lähtö seuraavana aamuna. Laura pakkasi kapsäkkimme, eikä se ollut vähän, viisiottelussa tavaraa on mukana noin kolmisenkymmentä kiloa. Hänestä oli minulle valtavan suuri apu. Minut lennätettiin ambulanssilennolla Tampereelle leikkaukseen.
Parasta tässä hommassamme on yhteinen matka. Jaamme kaikki ilot ja surut keskenämme ja Herran kanssa. Monipäiväisiin kilpailuihin lähdemme aina rukoillen. Lontoon 2012 olympialaisiin pääsy oli todella lähellä. Viime kesänä Unkarin kilpailussa Laura onnistui hyvin. Sitten hevonen kaatui esteillä ja siitä tuli 0 pistettä. Suuri varjelus oli kuitenkin siinä, ettei Laura loukkaantunut. Toisinaan tuntuu, että Herra kouluttaa kovalla kädellä, mutta pettymykset kasvattavat. Sellaisissa tilanteissa toteamme Jobin tavoin, että Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi.
Lauralla on Herran antama työpaikka, eikä hän ole antanut vielä lopputiliä. Sen ansioista Laura on saanut julistaa ilosanomaa monilla areenoilla. Homma jatkuu ja nyt tähtäämme Pariisin olympialaisiin. Tämä meidän juttumme ei olisi mahdollista ilman äitiä. Hän on meille korvaamattoman tärkeä. Meitä yhdistää usko, perhe ja urheilu. Siinä on elämämme koko keitto.
Keitä?
Laura salminen, 35
Nykyaikainen viisiottelija
Nuorten Euroopan mestari
Edustaa Helsingin Nykyaikaiset 5-ottelijat -seuraa.
Opiskelee liikunnanohjauksen perustutkintoa huippu-urheilijoille
Urheassa (National Olympic Training Center Helsinki)
Veikko Salminen, 76
Uransa päättänyt nykyaikainen viisiottelija
Valmentaa Lauraa neljässä lajissa (miekkailu, ammunta, uinti ja juoksu)
Olympiapronssia Münchenissä 1972 joukkuekilpailuss
Perhe: Puoliso ja kaksi aikuista lasta
