Sinä päivänä, kun Luoja teki sinut, hän ei muuta tehnytkään. Heräs’ aikaisin, otti kynän käteen. Rupes’ piirtämään. (Mariska) Syntyi lapsi. Heti ensihenkäyksen jälkeen hänelle tehtiin testi. Hänen vointinsa määriteltiin käsikopelolla ja silmämääräisesti. Ihan kympin lapsi hän ei ollut, mutta ei huolta, enemmistö vastasyntyneistä saa kahdeksan tai yhdeksän apgar-pistettä. Siinä parkuu nyt yhdeksän pisteen kansalainen. Iho vähän sinertää ja hän pääsee äidin paidan alle lämmittelemään. Kaikki hyvin.
Kuusi vuotta myöhemmin lähden hakemaan päiväkodista yhdeksän pisteen kansalaista. Tusinan verran eskarilaisia on polvillaan lätäkön ympärillä. Ihmekö tuo, sillä kurahousukansa rakastaa lätäköitä. Toiminta on järjestäytynyttä. Lätäkön vireen päässyt kauhoo ämpäriin tilkan kuravettä, sitten on jo seuraavan kansalaisen vuoro. Ei etuilua, ei tönimistä, vaikka lätäkkö on enää miehen kouran kokoinen, yhdeksän pisteen kansalainenkin uskoo pian saavansa oman osuutensa – vaikka hänellä ei ole vielä edes sankoa kädessään. Päiväkotiryhmän toiminta tähtää yhteiseen hyvään. Ihailen lasten solidaarisuutta mutta saatan ihailla vielä enemmän lapsen toiveikkuutta. Voihan tässä hyvinkin käydä, varmaan kuravettä riittää kaikille.
Kuka muuten on sanonut, että kynillä kuuluu tehdä kuvia? Mieluiten kuvia eläimistä, rakennuksista, kukista, puista ja ihmisistä. Viisi sormea ja sopiva määrä silmiä. Ja luonnollisesti aurinko oikeaan ylänurkkaan. Yhdeksän pisteen kansalainen kahmaisee kyniä sen, mikä kouraan mahtuu ja painaa kynänterät tiiviisti paperia vasten. Sitten tulee liike. Ehkä piirtäminen onkin liikettä. Näin ja noin, hyppää välillä. Siinä hän tanssii. Se tuntuu hyvältä ja oikealta. Ei sitä voi kutsua söhryksi tai sutuksi, vaikka katsojan on mahdotonta nähdä puita tai ihmisiä. Se on villiä tanssia, josta jää jälki. Lapsi ei ole hyvä eikä huono piirtäjä. Yksikään lapsi ei ole – ennen kuin se kerrotaan hänelle.
Ja sitten, villin kauden jälkeen, lapsi ottaa käteensä yhden kynän, milloin vasempaan milloin oikeaan. Mitä väliä. Hän ryhtyy piirtämään perhekuvaa. On tullut figuratiivisen taiteen vuoro. Noin vain hän siirtyy uuteen kauteen. Picassollakin oli kausia seitsemän. Hän yritti yhtä ja yritti toista, pääsikö kuitenkaan koskaan siihen, mihin pyrki. Hänen kerrotaan sanoneen:
Kun olin lapsi, osasin piirtää kuin Rafael. Vei kuitenkin kokonaisen ihmisiän oppia piirtämään kuin lapsi.
Kunpa minussa olisi lapsen kaltaisuutta, vaikka vain pisaran verran. Lapsi porhaltaa preesensissä. Eilinen on mennyt ja huomisesta on paha sanoa mitään. Mutta nyt eletään. Lapsessa on varpusen huolettomuutta. Miten minun täytyy polvistua uudestaan ja uudestaan lapsen eteen, jäädä siihen, että voin ymmärtää tärkeitä asioita.
P.S. Minulta jäi käyttämättä ilmaus Cum Christo approbatur. Lainasin sen noin neljäkymmentä vuotta sitten eräältä santaiturilta, Ylisen Martilta (Raamattuopiston eläkkeelle vetäytynyt opettaja). Palautan sen nyt hänelle. Kiitos lainasta.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva opettaja
