Marttyyrikirkon rakennusmies

Teksti | tammi 29, 2024 | Etusivu, Haastattelussa

Reino Letonsaari on vaikuttanut Inkerin kirkossa sen itsenäistymisestä asti. Suomalaiset ovat muutenkin olleet sen merkittäviä tukijoita. Nyt Letonsaarella on murhe siitä, että Suomen kirkon tuki Inkerin kirkolle on uhattuna.

Reino ja Leena Letonsaari asuvat Mikkelin Ristiinassa. Viipuriin on täältä lyhyempi matka kuin Helsinkiin. Sijainti on ollut kätevä Inkerin kirkon entiselle lääninrovastille, jonka vastuualueena oli Karjala.

– Tuossa on Saimaa, Reino näyttää olohuoneen ikkunasta.

Järvi on jäässä.

Kiire poistuu.

Reino kertoo elämästään.

Hän kasvoi Kankaanpäässä, ja muutti nuorena uskovana Göteborgiin. Oli vuosi 1968.

Reino oli autonasentaja, ja Volvo-konsernilta sai töitä.

– Ruotsissa tutustuin inkeriläisiin.

Inkeriläiset vaikuttivat Göteborgissa paikallisseurakunnassa.

– Noihin aikoihin Inkerin kirkko eli julkista elämää oikeastaan vain Ruotsissa. Venäjällä väkivaltakoneisto oli murskannut sen 1930-40-luvuilla, minkä jälkeen kirkko oli maan alla.

Suomessa inkeriläisten piti sulautua Suomen kansaan, mikä onnistui yhteisen kielen vuoksi helposti.

– Sodan jälkeen ei ollut hyvää mainosta olla kotoisin Venäjältä, Reino toteaa.

Ruotsissa inkeriläiset pitivät juhliaan ja viettivät suomenkielisiä jumalanpalveluksia vapaasti.

– Osallistuin niihin.

Ruotsista Suomeen

Reino oli tutustunut Leenaan Kansan Raamattuseuran Oronmyllyssä ennen Ruotsiin lähtöä vuonna 1968.

– Minä olin siellä talkoissa ja Leena emäntänä.

Vuonna 1969 he lähtivät yksissä tuumin opiskelemaan Suomen Raamattuopistoon Raamatun Peruskurssille.

Häitä vietettiin seuraavana vuonna. Koti perustettiin Ruotsiin, mutta opinnot jatkuivat Raamattuopistossa Suomessa. Leena muun muassa opiskeli lastenohjaajaksi ja Reino nuoriso-ohjaajaksi. Niitä töitä Reino ei varsinaisesti koskaan tehnyt. Kun hän valmistui 1974, Raamattuopisto lähetti hänet töihin siirtolaisten pariin Göteborgiin, eli takaisin sinne, mistä hän tuli.

– Sain Göteborgin piispalta saarnaluvan, joka käsitti myös jumalanpalvelusten pitämisen.

Leenan ja Reinon kaksi poikaa syntyivät Ruotsissa.

Letonsaaret muuttivat Suomeen vuonna 1980. Reino ryhtyi Raamattuopiston kenttätyöhön. Samalla Inkerin kirkko kutsui Reinon työhönsä, ja Raamattuopisto lähetti hänet.

– Aloin pitää yhteyttä inkeriläisiin Pietarin alueella. Asuimme ensin Mäntyharjulla, metsätilalla, jonka Raamattuopisto oli saanut. Mäntyharjulta muutimme tänne Ristiinaan, ja matkustin Venäjän puolelle katsomaan, miten Inkerin kirkko jaksaa.

– Halusin heti käydä käsiksi haasteisiin. Siellä oli valtava työntekijäpula.

Elettiin vielä kommunismin aikaa.

– Ei ollut Raamattuja eikä mitään hengellistä kirjallisuutta.

Tuliko salakuljetettua Raamattuja?

Reino naureskelee ja miettii.

– Sanotaanko näin, että ei paljon.

– Mutta sitten kun saatiin lupa, vietiin autokaupalla.

Laatokalta Jäämerelle

Vuonna 1992 Reino vihittiin Inkerin kirkon diakoniksi.

– Piispa Leino Hassinen sanoi, että mene Sortavalaan ja Pitkärantaan, kun siellä ei ole ketään.

Käytännössä Reino perusti nuo seurakunnat. Itse hän muotoilee asian niin, että hän sai ”toiminnan pyörimään”.

– Niissä ei ollut yhtäkään työntekijää. Sortavala oli niin lähellä rajaa, että olivat siellä yrittäneet kuunnella radiolla jumalanpalveluksia Suomen puolelta.

– Sain jumalanpalveluselämän järjestykseen niin, että jumalanpalvelus oli joka sunnuntai samaan aikaan. Tänäkin päivänä niiden seurakuntien elämä on jumalanpalveluskeskeistä, Reino kertoo.

Vuonna 1993 Reino Letonsaari vihittiin papiksi Petroskoissa. Hänet kutsuttiin Karjalan lääninrovastiksi. Rovastikunta ulottui Laatokalta Jäämerelle.

– Tuli reissattua.

– Kymmenen vuoden kuluttua löysin työlleni hyvän paikallisen jatkajan, ja palasin Suomeen Raamattuopiston työhön.

– Noiden 10 vuoden aikana suomalaiset rakensivat Karjalaan seitsemän uutta kirkkoa, Reino kertoo.

Inkerin-vuosien aikana hän oli koko ajan Raamattuopiston palveluksessa ja teki töitä myös Suomessa.

– Perhe asui Suomessa, mutta minulla oli asunto myös Venäjällä. Kirjoilla olin Suomessa.

– Inkerin kirkosta kävi moni Raamattuopistolla Raamatun Peruskurssilla. Ja suomalaiset olivat kiinnostuneita Inkerin kirkosta. Yhteistyö oli monipuolista. Kirkkojen rakentamisessa Suomen kirkko oli hienosti mukana. Kun ruoka loppui ja ruokittiin, Kirkon UIkomaanapu oli auttoi, Reino kertoo.

Katala temppu

Nyt Suomen ja Inkerin kirkkojen suhteisiin on tullut särö.

Inkerin kirkko vihki syyskuussa papeikseen viisi suomalaisten herätysliike- ja lähetysjärjestöjen työntekijää, ja nyt Evankeliumiyhdistyksen ja Kansanlähetyksen lähetysjärjestöstatus on sen vuoksi vaakalaudalla.

Vuosien varrella lukuisat lähetysjärjestöjen työntekijät ovat saaneet pappisvihkimyksen Inkerin kirkkoon, eikä asiasta ole noussut sen suurempaa meteliä. Nyt Venäjän hyökkäyssodan aikana tapahtunutta vihkimystä ei kuitenkaan katsottu hyvällä. Asiaan saattoi vaikuttaa sekin, että Mikkelin uusi piispa Mari Parkkinen vihittiin samana päivänä, eikä Inkerin kirkon edustustoa nähty tilaisuudessa.

Piispainkokous katsoi järjestöjensä rikkoneen lähetystyön perussopimusta, koska ne ovat ”toiminnallaan aiheuttaneet haittaa yhteistyössä” sekä ”rikkoneet sitoumusta tiedottaa piispainkokousta”, kun ne suunnittelevat ”merkittäviä uusia avauksia yhteistyökumppaneiden kanssa”.

Järjestöjen kuulemiset ovat käynnissä. Seuraukset eivät ole vielä tiedossa.

– Tämä tuntuu tosi murheelliselta. Suomalaiset ja Suomen kirkko ovat kuitenkin luoneet kalliit toimintapuitteet Inkerin kirkon avustamiseksi. Esimerkiksi kirkkorakennuksia on rakennettu ja restauroitu. Ja nyt sanotaan, että tämä tuki loppuu. En tiedä, voiko tämän katalampaa temppua tehdä. Siitä näkökulmasta aivan järkyttävä juttu, Letonsaari sanoo.

Hän jatkaa, että jos kirkko heittää Sleyn ja Kansanlähetyksen ulos, se luopuu merkittävistä yhteistyökumppaneistaan.

– En ymmärrä, miten lähetystyötä tekevä kirkko voisi tehdä niin.

– Suomessa piispa Matti Salomäki sanoi, että Inkerin kirkko voi olla valtiovallan painostuksen alainen.

– En ymmärrä tätä kysymyksenasettelua. Totta kai se on painostuksen alainen.

Tuhansia surmattiin

Painostus ei tosiaan ole Inkerin kirkolle uusi asia. Alkuaan Inkerin kansan keskuudessa 1600-luvulla syntynyt kirkko on toiminut Ruotsin, Venäjän ja Neuvostoliiton vallan alla. 1900-luvulla sitä vainottiin ankarasti. Tuhansia inkeriläisiä tapettiin tai vietiin Siperiaan vankileireille.

– Marttyyrius oli rajua. Papit vangittiin tai surmattiin melkein kaikki, Letonsaari kertoo.

Hän näyttää 280 sivun luettelon Stalinin aikana teloitetuista inkeriläisistä.

– Kun pidimme jumalanpalveluksia, näiden vainottujen perheenjäsenet, istuivat etupenkissä. Monet heistä olivat olleet Siperiassa.

– Tuntuu siltä, että suomalaiset ovat Inkerin kirkon historiasta aika tietämättömiä, Letonsaari arvioi.

Vaino helpotti hieman Stalinin kuoltua 1953, mutta muodossa tai toisessa se jatkui Neuvostoliiton romahtamiseen asti, jonka jälkeen Inkerin kirkko saattoi toimia vapaasti.

– Inkerin kirkko pääsi ihan viime hetkellä nousemaan tuhkasta. Jos yksi sukupolvi olisi mennyt, ei olisi paljon ollut jäljellä.

– Nyt kysellään, onko Inkerin kirkko ottanut kantaa sotaan. Siellä kansa rukoilee polvillaan ja rystyset valkoisina, että se loppuisi.

Tulkitsen, että Inkerin kirkon kanta nykyiseen sotaan on selvä.

On kohtuutonta vaatia Inkerin kirkolta voimakasta julkista vastarintaa sodalle tilanteessa, jossa tästä seuraisi yli kymmenen vuoden vankeusrangaistus”, kirjoittivat suomalaiset herätysliikejohtajat yhteisessä blogissaan Kotimaa-verkkolehdessä 28.9.

– Sota ei revi kirkkoa, mutta perheissä se tuottaa ristiriitoja. Mielipidehän perustuu siihen, mitä kuulee, ja venäläisiä informoidaan aivan eri tavalla kuin meitä täällä, Letonsaari sanoo.

Sana kestää

Reino Letonsaari on nyt 76-vuotias. Hän on eläkkeellä ollessaankin reissannut ahkerasti Inkerissä.

– Tosin korona katkaisi sen, enkä sen jälkeen ole käynyt. Yhteyttä pidän sinne kuitenkin viikoittain.

Teologina Reino kuvaa itseään ”vanhaksi raamattuopistolaiseksi”. Hän toimiikin edelleen Raamattuopiston vapaaehtoisena julistustyöntekijänä.

– Vanhanaikainen sanaan perustuva herätyssaarna on Inkerin kirkossa voimissaan. Ja nimenomaan iankaikkisuusnäkökulmasta. Kuolema ei ole siellä niin laitostunut kuin Suomessa. Hautajaisissa pidetään herätyssaarnoja kansalle.

– Inkeriläisten parissa minulla on usein ollut mielessä Jesajan kirjan sanat ”lohduttakaa minun kansaani”, Reino pohtii.

Leena Letonsaari liittyy keskusteluun ja kertoo tehneensä työuransa lastenohjaajana.

– Nyt päivät menevät aatellessa, hän jatkaa.

– Seurakuntakerho, rukouspiiri, jumalanpalvelus, Raamattuopiston tilaisuudet ja vesijumppa, Leena luettelee.

Reino lisää, että laajaan ystäväpiiriin pidetään aktiivisesti yhteyttä.

– Kutsutaan kylään läheltä ja kaukaa.

– Ei saa antaa periksi, että eristäydyttäisiin.

Leena ja Reino ovat viime vuosina käyneet kovat koettelemukset terveyden saralla.

– Syöpähän meillä oli molemmilla. Minulla ensin. Olin aika heikossa kunnossa. 2018 se alkoi. Olen vieläkin lääkityksellä. Reinon hoidot menivät vähän helpommin.

– Ei meillä ollut mitään kapinamieltä tai uskonkriisiä. Ajattelimme, että Jumala meidän päiviemme luvun tietää, Reino täydentää.

– Jumalan rauha oli, Leena vahvistaa.

– Huomasin, että se mitä tässä olen kymmeniä vuosia saarnannut, on totta. Jumalan rauha on kaikkea ymmärrystä ylempi, Reino jatkaa.

Nyt Letonsaaret iloitsevat siitä, että he ovat hyvässä kunnossa.

– Elämäni biisi on virsi 555, Oi Herra, luoksein jää, jossa sanotaan, että ”sun ristisi mua valaiskoon, kun tieni painuu kuolon laaksohon”.

– Kun olin seurakuntanuorissa Kuorevedellä, jokainen nuortenilta päättyi tähän virteen. Ei siinä ollut mitään elämänkielteistä. Jos kerran kuolemassa on turva, ei tässä elämässäkään mitään hätää ole.

Reino tulee vielä ulos kuvattavaksi.

Kun menen autoon, rovasti huikkaa hyvästinsä:

– Ei tässä mitään sankareita olla.

Sitten hän menee tielle katsomaan, että pääsen peruuttamaan pihasta turvallisesti pois.

ELÄMÄ-DIGILEHTI

Lue lehteä mobiililaitteella tai tietokoneella.

ELÄMÄ-LEHTI

Oletko jo paperilehden tilaaja?
Aktivoi digilehti tästä.

SISÄLTÄÄ DIGILEHDEN