Rohkeat keskustelijat

Teksti | touko 10, 2022 | Samasta perheestä, Uusimmasta numerosta

Raimo Lähteenmaa ja Riina Karhula, isä ja tytär, osaavat nauraa itselleen. Heille on yhteistä myös kiinnostus ihmismieleen, mikä on vaikuttanut kummankin suuntautumiseen työelämässä.

 Raimo kertoo: Olemme kumpikin luonteeltamme luovia ja uteliaita. Toistuviin rutiineihin kyllästymme äkkiä. Olen impulsiivisempi. Riina osaa säädellä tunteitaan paremmin. Myös huumorintaju ja koomisuuden havaitseminen yhdistää meitä. Osaamme nauraa itsellemme. Olen kuitenkin taipuvainen itsekriittisyyteen, joka menee överiksi. Viime kesänä minun piti palauttaa erityiskoulutukseeni liittyvä kirjoitustehtävä ja tarvitsin silloin Riinan apua. Hän on lukenut muulloinkin kirjoituksiani ja saarnojani. Luotan hänen rehellisyyteensä, arvostelukykyynsä ja tyylitajuunsa.

Riina oli odotettu lapsi, olin iloinen ja ylpeä tytöstä kahden pojan jälkeen. Helsingissä asuessamme puimme sunnuntaisin lastemme kaulaan pienet kasteristit lähtiessämme messuun. Kolmevuotiaana Riina uskalsi lähteä pyhäkouluun ilman vanhempiaan. Mutta se jännitti! Kun hän palasi sieltä kirkkosaliin, riippui suupielestä vain pätkä kultaketjua. Hän oli kai nielaissut ristinsä. Ei sitä enää mistään löytynyt. Mutta kaste on tallella!

Riina oppi varhain puhumaan ja osasi selittää asioita hauskasti. Kekseliäisyys ja luovat ilmaisutaidot tulivat esiin jo pienenä. Hän oli myös sinnikäs. Oli pakkokin olla! Riina joutui sietämään paljon isoveljien vetäessä leikkejä ja pitäessä usein valtaa. Pirkko-mummosta, vaimoni äidistä, tuli tärkeä ystävä; mummolassa Riinalla oli erityinen asema prinsessana ja leipurin apulaisena.

Meillä esitettiin nukketeatteria, musisoitiin, tanssittiin – leikittiin ulkona kirkonrottaa ja tehtiin eväsretkiä luontoon. Riina mielellään kuunteli, kun luin kirjoja. Hän oli 12-vuotias tehdessämme kahdestaan kiertoajelun veljeni moottoripyörällä.

Riina olisi halunnut soittotunneille ja haaveili huilusta. Minua kaduttaa ja hävettää, ettemme tätä mahdollisuutta tarjonneet. Silloisessa suurperheessä ei ollut energiaa. Alakoulun musiikkiryhmässä hän oppi kuitenkin vähän pianonsoiton alkeita ja opetteli sitten loput itsekseen. Niin sinnikkäästi hän harjoitteli, että osaa nyt säestää nuoteista yhteislauluja. Rippilahjarahoilla Riina hankki hyvän kameran. Ei hän luontokuvista eikä maisemista innostunut, vaan ihmisistä. Hän osaa rajata ja käyttää kuvissaan valoa.

Teini-iässä Riina otti etäisyyttä minuun ja omaan perheeseen. Hän kävi riparinsa Karkussa ja uusista ystävistä tuli tärkeitä. Meille vanhemmille tällainen itsenäistyminen oli toki turvallista, kun ei tarvinnut olla huolissaan. Riinan toimi ripareilla isosena. Kuulin hänestä paljon hyvää ja taisin olla vähän mustasukkainenkin, kun en itse saanut vetää leirejä hänen kanssaan.

Varhaiskasvatuksen opintojen, työn ja oman äitiyden myötä Riina lähentyi äitinsä kanssa. Ehkä se alkoi jo television kokkiohjelmista? Tunsin oloni syrjäytyneeksi. Mutta sain vihkiä Riinan ja Ollin. Olen saanut kastaa heidän lapsensa. Saan olla tyttärenpojilleni tykätty faari. Huomaan, että Riina arvostaa minua. On mukavaa, että Riinan perhe asuu lähellä, kyläilemme ja mummolana saamme usein yövieraita.

Arvostan Riinan taitoa kuunnella ja kommunikoida. Hän tutkii asioita kriittisesti ja ottaa rohkeasti puheeksi vaikeatkin asiat. Sukupuolten tasa-arvosta ja ekologisemmasta elämäntavasta olen oppinut häneltä paljon. Ihailen Riinaa kasvatuksen ammattilaisena, jolla on äitinä myös käytännön kokemusta.

Olemme kumpikin kiinnostuneita sisäisistä tunteista ja siitä, miten ne vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen ja toimintaan. Syvimmillään meitä yhdistää luottamus Jumalan armoon Jeesuksessa. Sen varassa on hyvä elää ja ottaa vastaan, mitä ikinä tulee.

Riina kertoo: Olen rauhallisempi ja tasaisempi, isä taas on enemmän nollasta sataan tyyppi. Hän on impulsiivisempi, taiteellisempi, herkästi innostuva ja taipuvaisempi ahdistuksen ja alakulon tunteisiin. Nautimme muiden ihmisten seurasta ja meille on tärkeää tunnelman luominen. Kiinnostus ihmismieleen ja psykologiaan on meille yhteistä. Se on varmasti vaikuttanut myös molempien suuntautumiseen työelämässä. Isä kohtaa työssään sairaalapastorina paljon ihmisiä sairauksien keskellä ja elämän loppupuolella ja tukee työnohjaajana työikäisiä. Minä työssäni tuen pieniä ihmisiä heidän elämänsä ensivuosina ja osaltani ennaltaehkäisen ja helpotan kasvun ja oppimisen vaikeuksia.

Olin pienenä isin tyttö. Olen viisilapsisen perheen keskimmäinen: minulla on kaksi isoveljeä ja yksi pikkuveli, joiden kanssa olemme syntyneet peräjälkeen. Pikkusisko syntyi myöhemmin perheemme iltatähdeksi. Kasvoin siis varhaislapsuuteni veljien keskellä ainoana tyttönä ja isä taisi olla aika ylpeä pikkuprinsessastaan. Talvisin minulla oli usein varpaat jäässä ulkoilun jälkeen ja itkeskelin sitä sisälle tullessani. Isä kääri minut isoon vilttiin ja otti syliin keinutuoliin. Hän hieroi varpaani lämpimiksi. Isompana laitoin jalat isän syliin sohvalla, televisiota katsellessamme hän kutitteli ja hieroi jalkojani.

Lapsuudessani teimme asioita perheenä: retkeilimme luonnossa, pelasimme lautapelejä ja viikonloppuisin söimme hyvin yhdessä. Isä tykkäsi keksiä kaikenlaista ohjelmaa ja hän saattoi järjestää vapaailtanaan perheelle levyraadin. Isä oli lapsuudessani paljon viikonloppuja työreissuilla ja iltatöissä, äiti taas oli perhepäivähoitajana paljon kotona. Kotona ollessaan isä panosti läsnäoloon meidän lasten kanssa ja heittäytyi leikkeihin mukaan. Joskus kun äiti oli illan poissa kotoa, isä sammutti talosta valot ja laittoi vinyylisoittimestaan soimaan Tower on Poweria tai Peter Gabrielia. Tanssimme taskulamppujen kanssa ympäri olohuonetta. Isä oli usein mukana koko naapuruston lasten leikkiessä kirkonrottaa pihallamme.

Jos pienenä olin isin tyttö niin teininä teinkin pesäeroa ihan kunnolla. Olin aika hirveä isää kohtaan: saatoin pitää päivien pituisia mykkäkouluja hänelle, paiskoin ovia ja huusin vihaavani häntä. Silloin tuntui, että isä on viimeinen ihminen maailmassa, joka ymmärtää minua. Teini-iän kapinani isää kohtaan oli hyvin tarpeellinen itsenäisyyttäni ajatellen. Enää en hermostu, kun olemme jostain eri mieltä. Voimme suhtautua toisiimme rakastavasti, vaikka ajattelemme tai toimimme joissain asioissa eri tavalla. Lapsuudenperheessäni oli keskusteleva kulttuuri.  Juttelemme nykyisinkin paljon, toisinaan kiivaastikin viettäessämme aikaa yhdessä. Edelleen välillä haastan ja provosoin isää, ja niin taitaa hänkin tehdä.

Kouluaikoinani isä kannusti minua parempiin suorituksiin, koska olin aika laiska. Lukioaikoina hän luki usein äidinkielen esseitäni ennen palautusta ja teki punakynällä korjausehdotuksia. Hän uskoi kykyihini minua enemmän, ja herätteli uinuvaa kunnianhimoani. Hän myös opetti hyviä, laiskalle opiskelijalle sopivia opiskelutekniikoita aloittaessani yliopistossa. Isä on aina kannustanut mieluimmin ajattelemaan kuin pänttäämään.

Arvostan isäni tapaa kohdata ihmisiä ja kuunnella aktiivisesti. Ihailen hänen luovuuttaan ja musikaalisuuttaan. Siksi usein ihmettelen, miten hän voikin olla niin kriittinen itseään kohtaa, koska hän on monessa asiassa niin lahjakas.

Isä on opettanut minut keskustelemaan. Hän on hyvin nuoresta vaatinut minua perustelemaan näkökulmiani ja opettanut kriittistä suhtautumista asioihin. Meillä oli kristitty koti, mikä näkyi muun muassa ilta- ja ruokarukouksina, hengellisinä lauluina ja kirkossa käymisenä. Vanhemmiltani olen saanut turvallisen lapsuuden ja hengellisen perinnön, jota jatkaa omien lasteni kanssa.

 

Keitä?

Raimo Lähteenmaa, 56
TM, sairaalapastori, työnohjaaja,
gospelmuusikko (yhtyeet Musti & Hyvä Vainu, Kajo)
Perhe: Aviovaimo, viisi lasta ja neljä lastenlasta

Riina Karhula, 29
Varhaiskasvatuksen erityisopettaja,
lasten ja nuorten tunnetaito-ohjaaja
Perhe: Aviomies ja kaksi lasta.

ELÄMÄ-DIGILEHTI

Lue lehteä mobiililaitteella tai tietokoneella.

ELÄMÄ-LEHTI

Oletko jo paperilehden tilaaja?
Aktivoi digilehti tästä.

SISÄLTÄÄ DIGILEHDEN