Saamelaisilla kirkkopäivillä ja niitä seuranneissa hautaamisissa oli mielestäni aitoa katumuksen henkeä ja uuden alun etsintää, kirjoittaa Pekka Mustakallio.
Saamelaisia kirkkopäiviä vietettiin Inarissa 5.-7. elokuuta. Saamelaiset kirkkopäivät on neljän vuoden välein vietettävä tapahtuma, jonka vetovastuu kiertää Suomen, Ruotsin ja Norjan välillä. Valtiollisen näkökulman sijaan tärkeintä on saamelaisuus, joka ylittää monin tavoin valtioiden väliset rajat saamelaisten kotiseutualueella. Saamelaiset kirkkopäivät on monikielinen ja monikulttuurinen kohtaamispaikka, jossa luultavasti jokainen tunsi välillä myös ulkopuolisuutta kielten vaihtuessa tiuhaan tahtiin.
Eri kieliä oli kuin Baabelin kielten sekoituksessa. Kirkkopäivillä käytettiin jossakin muodossa yli kymmentä kieltä ja tulkkaustakin sai seitsemällä. Pääasiallisina käyttökielinä olivat inarinsaame, koltansaame, pohjoissaame, julevinsaame ja eteläsaame. Lisäksi rukouksissa ja jonkin verran muutenkin esillä olivat piitimensaame ja uumajansaame sekä suomi, ruotsi ja englanti.
Kirkkopäivät saivat nyt kiitosta siitä, että ne olivat aidosti saamelaiset kirkkopäivät. Ne eivät olleet vain kirkkopäivät saamelaisia varten, vaan niin järjestelyvastuussa kuin tilaisuuksissa näkyi ja kuului ennen kaikkea saamelaisuus. Muoti-ilmaisua käyttääkseni saamelaiset olivat itse toimijoita, eivät vain toiminnan kohteita.
Saamelaisten kirkkopäivien taustaa
Miksi sitten saamelaisilla täytyy olla omat kirkkopäivänsä? Riittääkö omaleimainen saamelainen kulttuuri pohjoiskalotin alueella perusteeksi? Vastaus ei ole aivan lyhyt. Saamelaiset ovat Euroopan unionin ainoa alkuperäiskansa. Saamelaisia on yritetty voimakkaasti sulauttaa valtaväestöön. Heidän oikeuksiaan vanhoihin maihinsa ja elinkeinoihinsa ei ole tunnustettu, vaan saamelaiset on nähty sulauttamaan pyrkivissä maissa vain kansallisvaltioajattelun kautta. Myös pohjoismaiset kansankirkot ovat osallistuneet sulauttamispolitiikkaan ja antaneet hyväksyntänsä muun muassa saamelaisten hautojen avaamisille kyseenalaisiin tutkimustarkoituksiin 1800- ja 1900-luvuilla.
Saamelaiset kääntyivät kristinuskoon 1600- ja 1700-luvuilla, mutta heidän omaksuessaan kristinuskon siinä oli myös pohjoismaisten kansallisvaltioiden leima. Uusi usko miellettiin valitettavasti samaan pakettiin kuuluvaksi kuin hallitsijoiden muut vallanvahvistamispyrkimykset. Näin ollen on paikallaan, että saamelaisten äänelle ja omalle kulttuurille annetaan nykyään myös kirkossa mahdollisuus olla esillä omista lähtökohdistaan käsin. Tämä on myös askel luottamuksen palauttamisen tiellä, sillä luottamus saamelaisten ja pohjoismaisten valtakulttuurien välillä, kirkko mukaan lukien, on toden teolla rakoillut.
Mainittakoon, että Venäjän saamelaisten vaiheet ovat lisäksi aivan oma lukunsa ja tällä hetkellä saamelaisten tilanne Venäjällä on erittäin vaikea. Venäjän saamelaiset eivät päässeet osallistumaan Saamelaisten kirkkopäiville.
Saamelaisvainajien jäänteet pääsivät kotiin
Heti saamelaisten kirkkopäivien jälkeen Inarissa ja Utsjoella vietettiin myös saamelaisvainajien jäänteiden uudelleen hautaamisia. Yle lähetti suorana nettilähetyksenä kaikki kolme tilaisuutta. Pitkä ja traaginen kertomus sai kunnioittavan päätöksen, kun pitkälti yli sadan vainajan jäänteet palautettiin siunattuun maahan entisille leposijoilleen.
Oulun piispa Jukka Keskitalo lausui uudelleen hautaamisten puheessaan, että ”ainoastaan aito tosiasioiden tunnustaminen, katumus ja anteeksipyyntö voivat viedä meitä eteenpäin”. Arkkipiispa Tapio Luoma totesi johdantosanoissaan, että vainajien hautojen avaamiseen johtanut ”ihmisyyden tutkimus ei osannut kunnioittaa ihmisyyttä, jota hautarauhan kunnioittamisen on määrä ilmentää”. Uudelleen hautaamisia olivat toimittamassa Keskitalon ja Luoman ohella saamelaiset papit Erva Niittyvuopio ja Mari Valjakka, Inarin kirkkoherra Tuomo Huusko.
Saamelaiset kirkkopäivät pysäytti pohtimaan
Saamelaisilla kirkkopäivillä ja niitä seuranneissa hautaamisissa oli mielestäni aitoa katumuksen henkeä ja uuden alun etsintää. Suomalaisena Suomen kirkon pappina saatoin oppia kovasti Pohjoismaisen historian synkemmistä luvuista ja kuunnella hämmentyneenä hienon alkuperäiskansan omaa ääntä.
Eräs teologinen teema, joka tällaisessakin yhteydessä nousee esiin, on niin sanottu kontekstualisointi eli mukauttaminen. Klassisen esimerkin mukaan Afrikkaan suuntautuneessa lähetystyössä oivallettiin melko pian, että urut ja eurooppalainen kirkkomusiikki eivät istu luonnostaan afrikkalaisen kristillisyyden ytimeen. Vastauksena oli ottaa paikallinen musiikki, tavat ja perinteet huomioon kirkon työssä. Mukauttamista tapahtuu myös hyvässä raamatunkäännöksessä. Suomalaisessa raamattukielessä puhutaan edelleen viinipuusta, koska köynnöskasvit eivät ole vanhastaan olleet tuttuja suomalaisille. Albert Edelfeltin kuuluisassa maalauksessa Kristus ja Mataleena puolestaan vaalea Jeesus kohtaa Mataleenan koivumetsässä, tuohivirsut jalassaan. Mukauttamista tämäkin.
Kristinusko saamelaisessa asussaan voi samoin näyttää hieman yllättävältä. Tarvitaan vielä paljon rakentavaa vuoropuhelua. Ohjenuorana esimerkiksi Jeesuksen sanoista (Matt. 7) muokattu sananparsi: Hedelmistään puu tunnetaan.
Pekka Mustakallio
Piispa Jukka Keskitalon teologinen erityisavustaja
Oulun hiippakunnan tuomiokapituli
