Tom Holmén antoi pojalleen Joonas Holménille tämän lapsuudessa neuvon, joka on varsin osuva vielä nykyäänkin.
Tom kertoo:
Olemme Joonaksen kanssa ulkoa katsottuna samannäköisiä. Luulen, että sisältä olemme vielä sitäkin samannäköisempiä. Voi olla, että huumorintajumme ei ole aivan sama, joten olemme kyllä ihan omia yksilöitämme.
Joonas oli elämännälkäinen. Hän oli iloinen ja vilkas, eri tavalla vilkas kuin isoveljensä. Välillä hän oli myös rauhallinen. Vauvana hän valui sängyssä ylöspäin, kun isoveli oli valunut alaspäin. Myöhemmin 2–3-vuotiaana Joonas näki vaivaa tyynyjen asettelemisessa sohvalle juuri sopivalla tavalla, kun isoveli taas samanikäisenä ahkeroi juosten sinne tänne.
Emme me mitään erityistä tehneet, elimme tavallista arkea. Kun olin yhdessä Joonaksen kanssa, muukin perhe oli yleensä mukana. Joonaksen musikaalisuus ilmeni aika varhain, mutta en muista tarkemmin. Olisiko se ollut se ensimmäinen rääkäisy?
En muista välillämme mitään isompaa ristiriitaa. Aina Joonakselle on tullut ja tulee täysin far out-ideoita, mutta niitä tulee minullekin. Nämä haasteet siis kaatuivat jonkun toisen harteille. Toki niistä ja muistakin selvittiin. Meille puhuminen on ollut kovin helppoa. Jos on ollut vaikea puhua, se on johtunut asiasta, ei siitä, että siitä pitää puhua Joonaksen kanssa. Mutta hyvin vähän on sellaista vaikeaa ollut, mikä on tosi hienoa, kun sitä nyt ajattelee.
Joonas on hirmuisen luova ja musikaalinen. Lisäksi hän ilmaisee itseään paljon ja hyvin, ja ymmärtääkseni myös hyvin aidosti. Hän on keskustelijana todella notkea, aihepiiri voi olla mikä vain ja vaihtua jyrkästi ja usein. Itsepäisyys, tietynlainen umpiluupäisyys on joskus hyväksi, joskus ei. Asioiden ajatteleminen niin monelta kantilta, kuin se vielä kohtuullisen nuorena on ylipäätään mahdollista, on myös hyvä piirre. Arvostan Joonaksessa myös lauhkeutta, joka yhdistyy nopeaan temperamenttiin, suurisydämisyyttä, joskus myös suurisuisuutta.
Emme me mitenkään suhdettamme hoida. Olemme aika paljon yhteyksissä, ja sama aaltopituus löytyy heti, väistämättä. Se on minusta joskus ihan tyrmäävää. En paljon töistäni puhu, tai taidan kyllä silloin tällöin kertoilla joistain aiemmista kokemuksista, en päivittäisistä asioista. Joonas puhuu aika paljon, mutta kun tuntuu että hänellä on hurjan paljon menossa, niin vaikutelmani on, että en tiedä puoliakaan siitä kaikesta, mitä hän tekee.
Meillä on varsin samanlaiset arvot. Aika usein keskustelemme niistä asioista, useimmin kai Joonaksen toimesta. Parasta on se, että yhteytemme on jatkuvaa eikä sitä voi kritisoida liiasta pintapuolisuudesta.
Joonas kertoo:
Ollessani noin 10-11-vuotias pyrin mukaan testaajaksi odottamaani tietokonepelin jatko-osaan. Isä auttoi täyttämään paperit, skannaamaan ne ja lähettämään peliyhtiöön USA:an. Kun peli ei lähtenyt heti pyörimään, olin äärimmäisen pettynyt, mutta isä selvitti asian pelintekijöiden kanssa. Yhtenä päivänä tullessani koulusta kotiin oli isä saanut pelin pyörimään. Muistan elävästi, kuinka kuulin sen musiikit yläkerrasta ja innostuin! Isä ei ollut enää uskaltanut sammuttaa peliä saatuaan sen toimimaan. Peli oli niin iso juttu, että näen siitä yhä edelleen silloin tällöin unia.
Pienenä ollessani kävimme retkillä ja hiihtämässä mukanamme kuumaa mehua termoskannussa. Rakensimme omaa lautapeliä. Painimme myös isän ja veljen kanssa siihen asti, että olimme liian hurjia vastustajia. Vähän vanhempana isä lähti mukaan vahtimaan, kun halusin bändien keikoille, joihin olisin vielä ollut liian nuori menemään itsekseni.
Omasta mielestäni olin helppo teini, joka ei kapinoinut oikeastaan ollenkaan. Siitä en pitänyt, että vanhemmat veivät minut ja veljeni joka toinen perjantai klassiseen konserttiin. Se tuntui kohtuuttomalta perjantai-illan tuhlaamiselta, vaikka varmasti sivistävää olikin. Ei se näin jälkeenpäin ajateltuna aivan täysin turhaa touhua ollut.
Olemme isäni kanssa mielestäni hyvinkin samanlaisia. Pidämme absurdista, ”hölmöstä” huumorista ja koemme tunteet varsin vahvasti. Katsomme paljon samanlaisia TV-sarjoja, kuten Star Trekiä. Tykkäämme pohdiskella, ja viihdymme hyvin yksin kaikessa rauhassa. Eroavaisuuksiakin löytyy. Olen aina tykännyt vähän hurjemmasta musiikista, ja pelit eivät isääni paljon kiinnosta, vaikka minulle ne ovat yksi isoimmista intohimoistani.
Ei oikeastaan ole mitään, mistä en voisi isän kanssa puhua. Meillä on paljon yhteisiä aiheita. Olemme jopa sinänsä samantapaisissa ammateissa, että isä on teologi ja minä käsittelen musiikissani paljon hengellisiä teemoja ja niin sanottuja isoja kysymyksiä. Välillä kun puhun Nintendosta, isä ei ole kauhean kiinnostunut.
Kun muutin pois kotoa toiseen kaupunkiin opiskelemaan, vanhempani pitivät hyvää huolta ja maksoivat junamatkat edestakaisin, että pääsin viikonlopuiksi takaisin Turkuun. Kun sain ajokortin, kävimme alkuun paljon isän kanssa ajelemassa, jotta tulisin varmemmaksi autoilijaksi.
Ollessani eka- tai tokaluokkalainen joku kaveri levitti ikävää valetta. Silloin isä sanoi jotakuinkin, että ”Maailmassa kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa, ja ei auta kuin yrittää nousta valheiden yläpuolelle, vaikka ikävältä varmasti tuntuukin.” En tiedä, onko tämä ”paras asia” minkä olen isältäni oppinut, mutta näin internet-aikana, kun kommunikaatio on entistäkin rajoittamattomampaa, se tuntuu erityisen osuvalta neuvolta. Veikkaan, että oikeasti parhaat asiat, mitä olen häneltä oppinut, liittyvät uskonasioihin. Olen oppinut myös luovuutta ja jääräpäisyyttä, joita piirteitä olen itsekin tarvinnut.
Aikuistuessani olen itsenäistynyt, niin kuin tietysti hyvä onkin, mutta kyllä yhä edelleen isälleni uskallan jutella ja pyytää apua. Maailmankatsomuksessakin on näin kolmekymppisenä alkanut näkyä pieniä vivahde-eroja, vaikka äärimmäisen samalla tavalla näemme asiat yhä edelleen.
Keitä?
Tom Holmén, 58
Uuden testamentin eksegetiikan dosentti Åbo Akademissa.
Perussanoman kustannuspäällikkö
Perhe: Puoliso ja kaksi aikuista lasta
Joonas Holmén, 31
Musiikin maisteri
Muusikko, musiikin tuottaja
