Tapani Ruokasen kolumni: ”Tunnetko vihan paisuvan?”

Teksti | touko 10, 2022 | Kolumni, Toimitus suosittelee

Viattoman kärsimyksen kauhistuttava mysteeri ei jätä rauhaan vanhaa sotareportteria ja nälkäleirien tuttua, joka uskoi, että lopulta oikeus voittaa.

Olen tarkkaillut tunteita, joita Ukrainan sodan raportit naisten, lasten, viattomien järjestelmällisestä kiusaamisesta ja murhaamisesta synnyttävät minussa itsessäni. Karmeat kuvat ja viestit järjettömästä tappamisesta kasvattavat voimatonta vihaa: toivon murhaajille kaikkea pahaa, niin maan päällä kuin tuolla toisella puolella, joka ei voi olla heille taivas, jos Jumala on oikeudenmukainen. Vihan päivä kauhistava! Sydänjuuret värähtää…

Kun tämmöisiä tuntemuksia tulvii, tajuaa ettei viha taida tähän raivooni tyhjentyä – päinvastoin. Se synnyttää sitä samaa, vihan hedelmiä. En ole niin hurskas, että voisin antaa näille tappajille anteeksi. Ei, ei edes teoriassa, saati käytännössä. Viattomien kärsimys kasvattaa vihaa, tunnen sen luissa ja ytimissä. En voi sille mitään, epäoikeudenmukaisuus kärventää minua.

Sotilaiden röyhkeys johtaa minua samaan lopputulokseen, johon tappajat ovat päätyneet murhatessaan: nämä ansaitsevat kuoleman. Alan syyttää voimattomana Jumalaa ihmiskunnan jättämisestä heitteille. Miten hän voi sitoutua siihen, ettei tuhoa ihmiskuntaa, kuten vedenpaisumuksen jälkeen tuli luvatuksi? Eiväthän tämmöiset hirviöt ansaitse oikeutta elää. Minä kyllä tuhoaisin, rosvot ja ryökäleet! Miten Jumala voi sallia tämmöisen? Jotain rotia!

Näin olen ajautunut kehään: en näe ratkaisua kasvavaan pahuuteen enkä ulospääsyä itsellenikään siitä. Olen sen piirittämä ja vangitsema. Mikä neuvoksi, kun tunnen vihan paisuvan? Päättyykö tämä siihen, että ihminen tuhoaa koko ihmiskunnan – mikä olisikin oikein, sillä tuhon se kyllä on ansainnut. Voimattomat vihan kyyneleet nousevat silmiini. Häpeän Jumalan heikkoutta synnin riehuessa. Pelasta edes luomakunta!

Vai onko vaihdettava puolta ja tartuttava rautaan, joka varmasti pysäyttää tappajat, kun sitä on riittävästi? Viattoman kärsimyksen kauhistuttava mysteeri ei jätä rauhaan vanhaa sotareportteria ja nälkäleirien tuttua, joka uskoi, että lopulta oikeus voittaa…

Järki sanoo, ettei viha lopu tappamalla, ei raudalla eikä tulella. Mutta olen väsynyt hyvän odottamiseen ja siihen, että paha voittaa. Murhaajat kulkevat rankaisematta maailmalla. En jaksa uskoa enkä toivoakaan, että oikeus toteutuu. Lännen yhtenäisyys ei taida riittää siihen. Oma etu ratkaisee, sittenkin.

Pitkänperjantain pimeys vallitsee. Olemme hylättyjä, unohdettuja, yksin. Tule Pyhä Henki tänne! Laskeudu taivaasta alas meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan. Tule köyhäin apu, tule lahjain antaja, tule sielun kirkkaus, sinä paras lohduttaja, sielun hyvä vieras ja suloinen lämpö… anna uskon vahvistusta, anna autuas loppu, anna iäinen ilo.

Vie pois minun luotani virsiesi pauhu!
En halua kuulla sinun harppujesi helinää.
Mutta oikeus virratkoon kuin vesi
ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro.
(Aamos 5:23,24)

Kirjoittaja on teologian maisteri ja päätoimittaja emeritus

ELÄMÄ-DIGILEHTI

Lue lehteä mobiililaitteella tai tietokoneella.

ELÄMÄ-LEHTI

Oletko jo paperilehden tilaaja?
Aktivoi digilehti tästä.

SISÄLTÄÄ DIGILEHDEN