Miksi hyvämaineinen Ahitofel toimi, niin kuin toimi? Hänen elämänsä näytti näet sujuneen aivan erityisen suotuisasti, kirjoittaa Jukka Norvanto.
Raha ja valta ovat luultavasti aina olleet läheisessä kytköksessä toisiinsa. Yhteistä niille taitaa olla myös niiden kyky sokaista ihminen. Usein on toistettu Lordi Actonin kirjaamaa ajatelmaa vallasta: ”Valta turmelee, ehdoton valta turmelee ehdottomasti.” Se näyttäisi pitävän paikkansa ajasta ja paikasta riippumatta. Jotain samaa voitaneen sanoa myös rikkaudesta. Jos sitä on ylen määrin, unohtuu helposti, kuinka rikkaan mielestä pienikin summa voi olla toiselle suuri aarre tai ainakin monen kuukauden työ. Kun kaiken lisäksi valta tuo rikkautta, ja rikkaus valtaa, niin näiden kahden kiusauksen erottaminen toisistaan on vaikeaa.
Vanhassa ja Uudesta testamentissa vallan ja rahan kiusauksen sokaisemista ihmisistä voisi löytää useitakin esimerkkejä. Tutuin pariskunta lienee Isebel ja Ahab, jotka valtaansa ja varakkuuttaan käyttäen saivat itselleen valheen keinoin jisreeliläisen Nabotin viinitarhan (ks. 1. Kun. 21:1–16). Alun perin foinikialainen prinsessa Isebel oli kodissaan oppinut palvomaan Baalia, kun isäkin oli Baalin pappi. Hän oli päässyt Israelin kuningattareksi, ja teki kaikkensa edistääkseen Baalin palvonta sielläkin. Hän olikin Vanhan testamentin häikäilemättömimpiä juonitteluita, joka koetti kovasti saada Elia Tisbeläisenkin hengiltä, joten Nabotin tapaus tuskin tuotti hänelle tunnontuskia.
Harvemmin tulee ehkä kuitenkin pohdittua sitä, miksi hyvämaineinen Ahitofel toimi, niin kuin toimi. Ahitofelin elämä näytti näet sujuneen aivan erityisen suotuisasti. Hän oli edennyt urallaan pitkälle, niin että hänestä oli lopulta tullut kuningas Daavidin läheinen neuvonantaja, jota niin kuningas kuin kansakin mielellään kuunteli. Hänestä jopa todetaan näin jakeessa 2. Sam. 16:23: ”Siihen aikaan Ahitofelin neuvot olivat ihmisten mielestä kuin Jumalan sanaa; sellaisina pitivät kaikkia hänen neuvojaan sekä Daavid että Absalom.”
Voi vain pohtia, millaisia kiusauksia sellainen asema saakaan aikaan ihmisessä itsessään. Eikä kiusausta helpota lainkaan se, että häntä kuuntelee maan päämieskin. Ahitofelin korkeaa asemaa näytti pönkittäneen sekin, että hänen poikansa Eliam kuului Daavidin armeijan mahtavimpien sotureiden joukkoon (2. Sam. 23:34).
Karismaattinen Absalom
Mitä siis Ahitofelille tapahtui? Koska hän eli lähellä hallitsijaa, hän saattoi nähdä, mitä siellä tapahtui. Hän oli hyvin perillä siitä, mitä Daavidin pojalle Absalomille oli käynyt. Toisen Samuelin kirjan 13. luvun alussa kerrotaan Amnonin ihastuksesta: ”Daavidin pojalla Absalomilla oli kaunis sisar nimeltä Tamar, ja Daavidin poika Amnon rakastui häneen.” Tilanne johti siihen, että Amnon raiskasi sisarpuolensa. Absalom ei maininnut Amnonille asiasta mitään, mutta hänen sisällään kiehui viha. Hän hautoi pari vuotta kostoa, ja kun sopiva tilaisuus tuli, hän surmasi Amnonin ja pakeni itse pohjoiseen, Gesurin kuninkaan pojan luo” (2. Sam. 13:37).
Pakomatkaa kesti kolme vuotta, jonka jälkeen Daavid leppyi ja antoi poikansa palata Jerusalemiin, vaikkei sallinutkaan hänen tulla pariin vuoteen luokseen. Myöhemmin Daavid teki sovinnon poikansa kanssa, ja sitä Absalom näytti odottaneen, sillä hän ryhtyi nopeasti toimiin.
Absalom oli epäilemättä hyvin karsimaattiinen henkilö, joka sai nopeasti suuria kansanjoukkoja puolelleen. Hän oli myös ulkonäöltään komea, sillä Raamattu kertoo, ettei ”koko Israelissa ei ollut miestä, jota olisi ylistetty niin kauniiksi kuin Absalomia. Hän oli virheetön kiireestä kantapäähän” (2. Sam. 14:25).
Absalom ei epäröinyt käyttää miellyttävää olemusta hyödykseen. Hän otti tavakseen asettua aamuisin sille kaupungin portille, jota kautta kulkivat ihmiset, jotka tahtoivat tulla hakemaan kuninkaalta oikeutta riita-asiassaan. Absalom kuitenkin pysäytti heidät ja sanoi, ettei kuninkaan luona kukaan auta heitä, ja lisäsi, että asiat olisivat toisin, jos hän itse olisi tuomarin paikalla. Raamattu toteaa, että tällä tavalla toimien Absalom ”houkutteli puolelleen Israelin miesten sydämet” (2. Sam. 15:6).
Neuvonantajaksi
Ahitofel tietenkin seurasi silmä tarkkana tapahtumien kulkua. Hän näki, millainen kansansuosio Absalomilla oli, ja näyttää siltä, ettei hän pitänyt asiaa edes pahana. Niinpä, kun Absalom neljä vuotta myöhemmin kokosi Hebroniin sotajoukon, ja lähti valloittamaan Jerusalemia syöstäkseen isänsä valtaistuimelta, Ahitofel siirtyi Absalomin puolelle ja ryhtyi tämän neuvonantajaksi. Daavid puolestaan lähti kaupungistaan avojaloin ja itkien Öljymäen rinnettä ylös kohti itää.
Kun Daavidille tuotiin sana Ahitofelin liittymisestä salaliittolaisten puolelle hän oli sanonut: ”Herra, tee tyhjäksi Ahitofelin neuvot” (2. Sam. 15:31). Siinä tarkoituksessa Daavid lähetti luotettavimman neuvonantajansa arkilaisen Husain takaisin kaupunkiin, jotta tämä voisi tekeytyä Absalomin kannattajaksi ja tehdä omilla neuvoillaan tyhjiksi Ahitofelin neuvot. Näin sitten lopulta kävikin. Absalom tunsi Husain ja uskoi, kun tämä vakuutti tahtovansa olla sen puolella, jonka Herra ja kansa oli valinnut. Ja kun tämä selitti tahtovansa nyt palvella poikaa, niin kuin oli aikaisemmin palvellut isää, perustelut tehosivat ja Husaista tuli hänenkin neuvonantajansa.
Daavidin rukous siitä, että Herra turhentaisi Ahitofelin neuvot, sai täyttymyksensä. Niinpä, kun Absalom aikoi Ahitofelin neuvon mukaan lähettää saman joukkonsa etsimään Daavidia, hän olisi saanut Daavidin kiinni ja surmatuksi, mutta Absalom piti siinä tilanteessa Husain neuvoja parempina, mistä syystä Daavidin henki säästyi. Husai näet kehotti Absalomia valjastamaan kaikki kaupungit takaa-ajoon, niin ettei Daavidilla olisi mitään mahdollisuuksia paeta. Se neuvo antoi Daavidille aikaa paeta.
Kuin Juudas
Ahitofel oli viisas mies, ja hän ymmärsi nopeasti, mitä oli seurauksena siitä, ettei hänen neuvoaan ollut kuunneltu. Hän tajusi, että Daavid jäisi henkiin ja palaisi aikanaan hallitsijaksi. Raamattu kertoo Ahitofelin johtopäätöksestä jakeessa 2. Moos. 17:23: ”Mutta kun Ahitofel näki, ettei hänen neuvoaan noudatettu, hän satuloi aasin ja palasi kotiin omaan kaupunkiinsa. Annettuaan määräykset talonsa asioista hän hirttäytyi. Näin hän kuoli, ja hänet haudattiin isänsä hautaan.”
Raamatussa kerrotaan vain yhden muun tehneen itsemurhan hirttäytymällä. Hän oli Juudas Iskariot. Ei ole vaikea nähdä näiden kahden henkilön toimien samankaltaisuutta. Kumpikin sai elää aivan hallitsijan lähipiirissä, Ahitofel Israelin kuninkaan, Juudas maailmankaikkeuden Hallitsijan vierellä, ja kumpikin petti ystävänsä.
Kun Jeesus asetti ehtoollisen, hän Juudas Iskariotia tarkoittaen lainasi Psalmin 41 jaetta 10 jakeessa Joh. 13:18: ”Minä en sano tätä teistä kaikista. Tiedän kyllä, ketkä olen valinnut. Tämän kirjoitusten sanan on käytävä toteen: ’Ystäväni, joka söi minun pöydässäni, on kääntynyt minua vastaan.’”
Ahitofel oli Daavidin ystävä, mutta kääntyi häntä vastaan. Miksi hän teki niin? Olisiko hänelle käynyt niin, että valta sokaisi hänet? Hän oli kyllä nähnyt aivan oikein ajan merkit eli sen, että kansan suosio oli kääntynyt Absalomin puolelle, mutta häneltä oli jäänyt näkemättä, että lopultakin kansojen kohtaloita johtaa aivan joku muu kuin kansan ääni. Hän oli unohtanut, että Daavid oli Jumalan valittu. Se kaikkein tärkein seikka oli viisaana pidetyltäkin jäänyt huomaamatta.
Mitenkä asia lienee omana aikanamme? Uskommeko me oikeasti siihen, että kansa tietää asiat Jumalaa paremmin? Olisiko kansan valta sokaisemassa kansaakin?
