Jumala on pyytänyt meitä tuomaan eteensä syntisyytemme. Hän tahtoo meidän antavan hänelle epäonnistumisemme, kurjuutemme ja jopa vihamme häntä kohtaan, kirjoittaa Jukka Norvanto.
Ei ole sattumaa, että John Steinbeck antoi kirjassaan Eedenistä itään sen päähenkilöille nimet Kain ja Abel. Hekin olivat veljeksiä, jotka kääntyivät toisiaan vastaan. Steinbeckin kirjan otsikko kuvaakin hyvin sitä todellisuutta, jonka keskellä mekin parastaikaa elämme. Paratiisin onni ja ilo ovat jääneet taaksemme. Eedenistä itään karkotettuina halujamme ja pyrkimyksiämme ohjaavat aivan muut kuin Jumalan suojaksemme antavat säädökset.
Raamatun kolmas luku kertoo ihmisen valinneen käärmeen ohjeet Jumalan sanan sijasta, ja neljäs luku kertoo korutonta kieltään siitä, millaiseksi ihmiskunnan elämä on muodostunut lankeemuksen seurauksena. Neljäs luku alkaa kuvauksella veljesmurhasta, mistä kaikissa sodissa on viime kädessä kysymys. Nykyisessäkin.
Raamatun kolmannesta luvusta käyvät hyvin ilmi synnin juuret, mutta vasta neljännestä luvusta alkaen meille alkavat paljastua synnin karvaat hedelmät. Sen luvun avulla alamme entistä selvemmin nähdä, kuinka suuri onnettomuus synnin tulo maailmaan oli. Kielletyn hedelmän syömisestä ei seurannut vain väliaikaista ruokamyrkytystä, vaan onnettomuus, joka koskettaa meistä jokaista. Sen synnin katkeruutta meille havainnollistaa erityisesti Abelin kohtalo.
Raamatun neljäs luku alkaa kuvauksella kahden pojan syntymisestä: ”Mies yhtyi vaimoonsa Eevaan, ja Eeva tuli raskaaksi ja synnytti Kainin. Eeva sanoi: ’Minä olen Herran avulla saanut poikalapsen.’ Sitten hän synnytti Kainille veljen, Abelin. Abelista tuli lammaspaimen ja Kainista maanviljelijä” (1. Moos. 4:1–2).
Tässä vaiheessa kaikki näyttää hyvältä. Veljeksillä on kummallakin oma ammatti, eivätkä he näytä edes kilpailijoilta, sillä harvoin maanviljelijä ja paimen joutuvat työnsä vuoksi eturistiriitoihin. Mutta riidan syntymiseen ei lopultakaan tarvita muuta kuin kateus eli ajatus siitä, että toisella on asiat paremmin kuin itsellä.
Ensimmäinen murha
Raamattu kertoo ensimmäisestä murhasta, vai pitäisikö sanoa, ensimmäisestä hyökkäyssodasta näin: “Kain sanoi veljelleen Abelille: ‘Lähde mukaani.’ Mutta kun he olivat kulkeneet jonkin matkaa, Kain kävi veljensä Abelin kimppuun ja tappoi hänet. Silloin Herra kysyi Kainilta: ‘Missä on veljesi Abel?’ Kain vastasi: ‘En tiedä. Olenko minä veljeni vartija?’ Herra sanoi: ‘Mitä oletkaan tehnyt! Etkö kuule, kuinka veljesi veri huutaa minulle maasta? Nyt olet kirottu etkä voi jäädä tänne, sillä tämän maan oli avattava suunsa ja otettava vastaan veljesi veri, jonka sinä vuodatit. Kun koetat viljellä maata, se ei enää ruoki sinua, vaan sinun on harhailtava kodittomana ja pakolaisena maan päällä’” (1. Moos. 4:3–12).
Tämän kertomuksen ymmärtämisessä yhtenä avaimena ovat Kainin ja Abelin nimien merkitykset. Kain tulee heprean saamista tai hankkimista tarkoittavasta sanasta (קַיִן), Abel eli hebel (הֲבֵל) taas tarkoittaa turhuutta. Sama sanaa käytetään myös Saarnaajan: ”Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta.” Nykyhepreassa sana tarkoittaa turhaa tai hölynpölyä.
Toisen veljen nimi viittaa siis hankkimiseen ja saavuttamiseen, toisen jonkinlaiseen arvottomuuteen. Voisivatko nämä nimet paljastaa myös sen, miksi toisaalta Kain toi oman uurastuksensa hedelmiä Jumalalle ja miksi Abel toi karitsan?
Kun Heprealaiskirjeen kirjoittaja pohtii, miksi Abelin uhri miellytti Jumalaa mutta Kainin uhri ei, hän kirjoittaa jakeessa Hepr. 11:4: ”Uskon vuoksi oli Abelin Jumalalle antama uhri Kainin uhria arvokkaampi. Koska Abel uskoi, hän sai vanhurskaudestaan todistuksen, kun Jumala otti vastaan hänen lahjansa, ja uskovana hän puhuu vielä kuoltuaankin.”
Oikea uhri ja väärä uhri
Jumala mielistyi Abelin, muttei Kainin uhriin. Miksi niin kävi?
Vastaus on epäilemättä siinä, että Abel toi Jumalalle sellaisen uhrin, jollaista Jumala oli pyytänytkin. Sen sijaan Kain toi sellaista, mitä hän oli itse yrittämisellään saavuttanut. Hän oli vuodattanut hikeään saadakseen ohdakkeisen ja ehkä kivikkoisenkin maan tuottamaan jotain hyvää hedelmää, ja kun hän näytti onnistuneen siinä, hän päätti tuoda vaivannäkönsä hedelmät Jumalalle ja odotti saavansa siitä kiitoksen.
Kain ajatteli Jumalan mielistyvän hänen yrittämisensä. Jumala oli kuitenkin uhreista puhuessaan käskenyt antaa uhriksi karitsan. Sellaisten parissahan lampuri Abel työskenteli jatkuvasti. Siksi voisi ajatella, että Abelin oli helpompi noudattaa Jumalan käskyä kuin Kainin. Toisaalta omien lampaiden uhraaminen, joihin on myös helppo kiintyä, ei sekään ole aivan yksinkertaista.
Mutta oliko Jumala todella käskenyt ihmisiä uhraamaan hänelle karitsan? Missä niin sanotaan? Jos lukee tapahtumasta pelkästään Raamatun kolmannesta luvusta, sellaista käskyä ei löydä. Sen sijaan Heprealaiskirjeen avulla Jumalan Pyhä Henki paljastaa meille, miten asiat olivat tapahtuneet. Kirjeessähän todettiin: ”Uskon vuoksi oli Abelin Jumalalle antama uhri Kainin uhria arvokkaampi.” Mitä usko siis on?
Kristillinen usko ei ole hyppyä tuntemattomaan, vaan se on kaikkein todellisimman todellisuuden eli Jumalan sanan varaan rakentamista. Abelilla ei olisi voinut olla uskoa, ellei hänellä olisi ollut Jumalan sanaa, jonka varaan perustaa toimintaansa. Näin voimme päätellä, että Jumala oli antanut sekä Kainille että Abelille ohjeet siitä, miten hän tahtoo itseään palveltavan. Mutta vain Abel, joka nimenäkin viittaa vähäpätöiseen, oli ottanut ilmoituksen sanan todesta. Hän ei etsinyt perusteita Jumalan suosiolle itsestään, sillä hän ymmärsi, ettei ihmisessä itsessään tai hänen aikaansaannoksissaan ole lopultakaan mitään sellaista, mihin Jumala voisi mielistyä.
Ehkäpä on oikein päätellä, että ihminen, joka pitää itseään vanhurskauden saavuttamisen kannalta olemattomana, voi turvautua vain siihen, mitä Jumala lupaa. Evankeliumikirjoista paljastuu, että fariseusten ongelmana näytti olleen se, etteivät he pitäneet omia saavutuksiaan lainkaan turhanpäiväisinä, siksi he eivät useinkaan tulleet etsimään Jeesukselta apua.
Jumala ei mahdu mittoihin
Kainin tavasta lähestyä Jumalaa on omana aikanammekin nähtävissä lukemattomia esimerkkejä. Kuinka helppoa onkaan pitää omia päätelmiään Jumalan ilmoitusta pätevämpinä? Milloin asetamme Jumalan ilmoituksen edelle tieteen uusimmat tulokset, milloin mukavuuden halumme, milloin toiveemme siitä, että Jumala olisi sittenkin toisenlainen kuin Raamattu ilmoittaa. Toki muitakin tapoja on. Yksi koettaa miellyttää Jumalaa epäitsekkäällä uhrautumisella toisten hyväksi. Toinen ajattelee, että Jumalaa miellyttää se, ettei hän ole tehnyt koskaan mitään pahaa kenellekään. Kolmas uskoo saavansa Jumalan suosion, kun rukoilee tarpeeksi antaumuksellisesti. Neljäs
tuo hänelle jumalanpalveluksensa ja hyvät aikeensa.
Mutta Jumala ei näytä katsovan itse kehittelemiemme uhrien puoleen. Se taitaa olla myös syynä siihen, että moni loukkaantuu Kainin tavoin Jumalaan. Jumala ei suostukaan noudattamaan meidän asettamiamme ehtoja. Hän ei mahdu meidän mittoihimme. Hienojen aikeittemme, suoritustemme, päättelyjemme ja toiveittemme sijaan Jumala on pyytänyt meitä tuomaan eteensä syntisyytemme. Hän tahtoo meidän antavan hänelle epäonnistumisemme, kurjuutemme, haluttomuutemme miellyttää häntä ja jopa vihamme häntä kohtaan. Näitä Jumala tahtoo meiltä. Ja kun niitä hänelle tuomme, saamme niiden lisäksi tuoda Jumalan eteen myös hänen omat lupauksensa anteeksiannosta ja mielisuosiosta, jota hän tarjoaa syntinsä tunnustaneelle Jeesuksen uhrikuoleman tähden. Jeesus itse sanoikin, etteivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat.
Sellaista Parantajaa, Herraa Jeesusta, me Edenistä karkotetut, synnin rakastajat ja erilaisten sotien aloittajat todella tarvitsemmekin.
