Elialla ei ollut epäilystäkään siitä, kuka leskiäidin pojan oli surmannut. Se ei ollut Saatana, sattuma eikä bakteeri, vaan Herra itse, kirjoittaa Mailis Janatuinen.
Tämä tapahtui 800-luvulla eKr., kun kuningas Ahab ja hänen jumalaton vaimonsa Isebel hallitsivat Israelia, ja profeetta Elia ennusti maalle sateiden loppumista sen syntien tähden. Sen jälkeen profeetta joutuikin pakenemaan kuningasparin vihaa Välimeren rannikolle Sidonin maahan, Herran osoittamaan piilopaikkaan.
Noilla seuduilla palvottiin Baalia sateen jumalana, mutta viimeisen vuoden aikana syys- ja kevätsateet olivat jääneet tulematta. Baalia oli rukoiltu kiihkeästi myöhään ja varhain, mutta taivas oli vain pysynyt suljettuna. Moni oli saattanut jo alkaa hiljaisessa mielessään epäillä sateenjumalan voimaa.
Eräs noista epäilijöistä oli Sarpatin pikkukaupungissa asuva leski, jolle miehen kuoltua oli jäänyt yksi ainoa lapsi. Poika oli äitinsä silmäterä ja elämän tarkoitus. Mitä tuskaa leskiäiti tunsikaan kuvitellessaan nälkäkuolemaa, joka hänen lastaan odotti – se ei näet ole mikään helppo eikä nopea tapa lähteä tästä maailmasta. Nainen oli kuitenkin päättänyt mieluummin kuolla yhdessä poikansa kanssa kuin ryhtyä varkaaksi tai prostituoiduksi.
Profeetta saapuu Sarpatiin
Kun jauhoja oli vakassa jäljellä enää kourallinen, meni leskiäiti keräämään risuja kaupunginmuurin ulkopuolelle viimeistä ateriaansa varten. Siellä hän kohtasi miehen, joka vaatetuksesta päätellen oli israelilainen. Vieras esitti pyynnön saada vähän juotavaa janoonsa. Leski lähtikin hakemaan hänelle vettä kaupungin kaivosta.
Yhtäkkiä muukalainen huusi leskiäidin perään vielä toisenkin pyynnön: eikö hän voisi saada nälkäänsä myös yhtä pientä leipäpalaa? Silloin vaimo pysähtyi ja vuodatti vieraan kuultavaksi koko sydämensä tuskan: ”Niin totta kuin Herra, sinun Jumalasi, elää, minulla ei ole jäljellä kuin kourallinen jauhoja ruukussa ja vähän ruokaöljyä pullossa. Kun saan kerätyksi vähän puita, menen kotiin ja teen jauhoista ja öljystä ruokaa itselleni ja pojalleni. Syömme sen ja sitten kuolemme.” Herra, sinun Jumalasi…? Mistä pakanaleski tiesi, että hänen edessään seisoi Herran profeetta?
Elia toisti pyyntönsä: ”Tee ensin minulle pieni leipä ja tuo se tänne. Leivo vasta sitten itsellesi ja pojallesi. Näin sanoo Herra, Israelin Jumala: Ei tyhjene jauhoruukku eikä ehdy öljypullo, ennen kuin Herra antaa sateen maan päälle.”
Leskiäidillä ei ollut mitään muita takeita jauhojen ja öljyn riittämisestä nälänhädän loppuun asti kuin Herran lupaus – sen Herran, joka ei tiettävästi välittänyt muista kuin omasta kansastaan. On suunnaton ihme, että nainen silti uskoi Herran lupauksen. Niin suuri se ihme oli, että Jeesuskin ylisti Sarpatin lesken uskoa.
Leivottuaan pienen leipäsensä leski riensi viemään sitä Elialle. Saman tien hän kutsui profeetan kattonsa alle, ettei tämän tarvitsisi yöpyä taivasalla. Ja toden totta – öljyruukkuun ja jauhovakkaan oli jäänyt himpun verran leipätarpeita! Käden käänteessä oli ilta-ateria valmistettu myös äidille ja pojalle. Kiitollisena leski tarjosi Elialle makuumattoa mökkinsä kattohuoneesta, jonne tämä sitten asettuikin asumaan. Eikä leipä loppunut kertaakaan tuon kolmikon pöydästä sen parin vuoden aikana, mitä nälänhätää vielä oli jäljellä.
Pojan kuolema
Sitten tapahtui, että lesken ainoa poika sairastui ja kuoli. Tuskan vallassa äiti syytti tragediasta vierastaan: ”Pitikö sinun sekaantua minun elämääni, Jumalan mies! Pitikö sinun tulla tänne vetämään minun syntini esiin ja tappamaan poikani!” Leski ilmeisesti ajatteli, että Elia oli pelkällä läsnäolollaan kiinnittänyt Jumalansa huomion hänen pieneen mökkiinsä – onnettomuudeksi sen asukkaille.
Lesken sydäntä painoi jokin synti. Omatunto huusi: silloin ja silloin sinä teit väärin, ja siksi lapsesi täytyi kuolla. Mutta koska nainen ei jaksanut kantaa syyllisyyttään, hän sälytti sen Elian hartioille. Profeetta ei ryhtynyt riitelemään onnettoman äidin kanssa, vaan sanoi tälle rauhallisesti: ”Anna poika minulle.” Hän otti pojan lesken sylistä, kantoi hänet huoneeseensa talon katolle ja laski hänet vuoteelleen.
Mutta selvittyään pienen yliskammionsa seinien sisäpuolelle profeetta ei ollutkaan enää tyyni ja rauhallinen. Ei, hänhän huusi päin Jumalansa kasvoja saman syytöksen, jonka leski oli juuri päässyt esittämästä hänelle itselleen: ”Herra, minun Jumalani, oletko tehnyt niin pahoin tätä leskeä kohtaan, jonka vieraana minä olen, että olet surmannut hänen poikansa?”
Ei puuttunut paljoa, ettei Elia nimittänyt Jumalaa pahantekijäksi. Miten Herra voi kohdella tuolla tavalla leskiäitiä, joka on jakanut kotinsa ja viimeisen leipäpalansa hänen profeettansa kanssa? Elialla ei ollut epäilystäkään siitä, kuka pojan oli surmannut. Se ei ollut Saatana, ei sattuma eikä bakteeri, vaan Herra itse. Kantakoon siis Herra vastuun teoistaan!
Maailmassa on nykyään paljon kristittyjä, jotka eivät usko Jumalan tekevän tällaista ”pahaa” yhdellekään ihmiselle. Kaikki katastrofit ja onnettomuudet ovat heidän mielestään joko paholaisen tai sattuman syytä.
Raamatun ensimmäinen kuolleista herääminen
Mutta mitä olisi tapahtunut, jos Elia olisi uskonut Jumalaan, joka antaa omilleen vain hyvältä tuntuvia asioita? Silloin hän olisi joutunut kysymään, miksei Herra ollut estänyt pojan kuolemaa, jos hän kerran oli kaikkivaltias? Eikö hän ollut pystynyt sitä estämään? Ja kenen puoleen hänen, Elian, pitäisi kääntyä apua saadakseen? Kannattiko sellaista jumalaa ylipäänsä rukoilla, joka kyllä on kiltti mutta voimaton?
Ei, se Herra, johon Elia uskoi, ei tosiaankaan ollut mikään kiltti pikku jumala – hän oli kaikkivaltias taivaan ja maan Luoja. ”Minä olen Herra, eikä toista ole, minä, joka teen valkeuden ja luon pimeyden, joka tuotan onnen ja luon onnettomuuden; minä, Herra, teen kaiken tämän.” (Jes.45:6-7). Hyvä lukijani, uskoitko sinä tällaiseen Jumalaan onnettomuuden iskiessä elämääsi?
Ja ihme tapahtui! Herra antoi kuolleen pojan palata takaisin henkiin. Raamatun ensimmäinen kuolleista herättäminen tapahtui siis Baalia palvovan pakanakansan jäsenelle. Itse asiassa lesken pojan henkiin herääminen oli Jumalan oman Pojan ylösnousemuksen ennakkokuva.
Jollei äiti olisi menettänyt lastaan, eivät hänen syntinsä olisi nousseet häntä vaivaamaan eikä hän olisi voinut uskoa niitä anteeksi. Ne olisivat olleet aina hänen ja Jumalan välissä. Ansioton armo kirkastui leskelle vasta hänen lapsensa kuoltua. Pojan paluu elämään ei ollut tapahtunut äidin uskon tai ansioiden tähden, vaan hänen vähäisestä uskostaan ja synneistään huolimatta. Näin Herra käänsi Sarpatin lesken elämän suurimman tragedian sen suurimmaksi siunaukseksi.
Hyvä lukijani, jos sinä olet huutanut Herran puoleen ”synteihinsä kuolleen” poikasi, tyttäresi tai lapsenlapsesi tähden, niin tiedä, että rukouksesi on kuultu. Kerran saat sinäkin sanoa Tuhlaajapojan isän tavoin: ”Minun lapseni oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.”
Sarpatin lesken todistus
Elia ei voinut saarnata noiden kolmen kuivuuden vuoden aikana tuhansille, mutta hän sai olla synnyttämässä oikean uskon kahden pakanan sydämeen. Mitä kaikkea lesken ja hänen poikansa todistus vuosien mittaan Sarpatissa ja koko Sidonin maassa vaikutti, sen tietää Herra yksin. 900 vuotta myöhemmin tuli juuri tuolta seudulta paljon kansaa kuuntelemaan Jeesuksen opetusta.
Ja miten paljon rikkaampia nuo kolme olivatkaan kohdattuaan toisensa, vaikka heidän tiensä sitten erosivatkin! Nälkävuosista aina elämänsä loppuun asti Elia voi olla aivan varma siitä, että vainottiinpa häntä kotimaassa miten paljon hyvänsä, hänellä oli joka tapauksessa Sarpatissa kaksi uskollista ystävää ja esirukoilijaa.
(1.Kun.17; Luuk.4:6; Luuk.15:24; Mark.3:8)
