Onnellinen tuo Hiram-Abi, joka sai olla rakentamassa Jumalan kohtaamisen paikkaa maan päälle, kirjoittaa Mailis Janatuinen.
Ryhtyessään rakentamaan Jerusalemin temppeliä kuningas Salomo tiedusteli foinikialaisen kaupunkivaltio Tyroksen kuninkaalta, voisiko tämä ehkä suositella hänelle työnjohtajaksi jotakuta huippuluokan pronssiseppää. Foinikialaiset olivat näet pronssin käsittelyssä kuten muussakin rakentamisessa paljon edellä israelilaisia.
Tällaisen pyynnön Salomo kirjoitti naapurimaan kuninkaalle: ”Lähetä siis luokseni mies, joka on taitava käsittelemään kultaa, hopeaa, pronssia ja rautaa sekä valmistamaan punaista ja sinipunaista purppuraa ja karmosiinia ja joka myös hallitsee kaiverrustyöt. Hän saa työskennellä yhdessä niiden ammattimiesten kanssa, joita minulla on Juudassa ja Jerusalemissa ja jotka jo isäni Daavid otti palvelukseensa.” (2.Aik.2:6.)
Vastaus tuli paluupostissa. Juu, Tyroksen kuningas tunsi täsmälleen Salomon tarvitseman miehen: ”Minä lähetän luoksesi viisaan ja taitavan miehen, Hiram-Abin, jonka äiti on danilainen ja isä tyroslainen” (2.Aik.2:13). Toisen version mukaan Hiram-Abi oli Tyroksessa pronssiseppänä toimineen israelilaismiehen poika (1.Kun.7:14).
Mitä Jumalan johdatusta se olikaan, että muuan israelilaistyttö oli sattunut rakastumaan tyroslaiseen pronssiseppään ja mennyt tämän kanssa naimisiin! Tai vaihtoehtoisesti joku israelilaismies oli kiinnostunut siinä määrin pronssisepän ammatista, että oli muuttanut Tyrokseen varta vasten sitä opiskelemaan. Jossain vaiheessa mies oli kuollut, mutta hänen poikansa Hiram-Abi oli perinyt isänsä ammatin. Ajan mittaan hänestä oli tullut oikea huippuluokan ammattimies.
Pronssisepän piti ensinnäkin osata muotoilla savesta uunit ja muotit, sitten hänen piti kyetä tekemään sulasta kuparista ja tinasta juuri sopiva sekoitus eri käyttötarkoituksia varten. (Pronssin sulamislämpötilahan on 950°.) Ja vielä hänen piti pystyä antamaan valetuille pronssiesineille viimeinen silaus.
Hiram-Abi osasi kyllä käsitellä muitakin metalleja kuin pronssia. Eikä siinä kaikki, vaan hän osasi jopa kutoa tekstiilejä. Siinä mielessä mies muistutti Besalelia, jolla oli ollut samat taidot satoja vuosia aikaisemmin pyhäkkötelttaa rakennettaessa. Besalel on muuten ensimmäinen henkilö koko Raamatussa, jonka kerrotaan olleen Jumalan Hengellä täytetty! Pyhän Hengen täyteyttä ei siis annettu hänelle saarnojen pitämistä, vaan pyhäkön esineiden valmistamista varten!
Armolahja käyttöön
Hiram-Abi kutsuttiin nyt Jerusalemiin. Ehkä ensimmäisen kerran elämässään hän sai tutustua äitinsä kotimaahan ja sen pääkaupunkiin. Miehen luonnonlahjat ja hänen Tyroksessa saamansa pronssisepän koulutus muuttuivat hänen armolahjakseen. Armolahjahan on joko synnynnäinen, opittu tai ihmeen kautta saatu kyky, jota Pyhä Henki käyttää seurakunnan rakentamiseen.
Hiram-Abi oli viettänyt lapsuutensa ulkomailla, kahden kulttuurin keskellä. Pakanaa hänestä ei silti ollut tullut, sillä äiti oli pitänyt huolen hänen ympärileikkauksestaan ja uskonnollisesta kasvatuksestaan. Varmaan tämä armoitettu pronssiseppä oli yhtä täynnä Pyhää Henkeä, kuin Besalelkin oli muinoin ollut.
Raamatussa luetellaan kaikki Hiram-Abin valamat pronssiesineet: kaksi onttoa, yhdeksänmetristä pylvästä temppelin ovelle, niiden liljanmuotoiset kapiteelit, neljäsataa granaattiomenaa kapiteelien koristeiksi, kymmenen leijonilla, härillä ja kerubeilla koristeltua työntöpöytää ja niiden padat esipihalle ja lisäksi tuhka-astioita, tuhkalapioita, haarukoita ja maljoja uhritoimituksissa käytettäväksi.
Suurin työ oli kuitenkin valtavan pronssialtaan eli ”meren” valaminen pappien peseytymistä varten. Altaan halkaisija oli viisi metriä, paksuus yksi kämmenenleveys ja se veti 6000 – 9000 litraa vettä. Miten ihmeessä noin suuri ja samalla noin ohut muotti oli saatu savesta valmistetuksi? Altaan reunan kaksinkertaiset kurpitsakoristeet olivat varmasti tehneet sen valamisesta kaksin kerroin haastavaa. Mikä määrä tietotaitoa tuon ”meren” valmistamiseen olikaan tarvittu!
Allas seisoi kahdentoista pronssihärän päällä. Pronssia kaikkiin näihin esineisiin oli kulunut niin suuret määrät, ettei kukaan voinut sitä lukea, ei laskea. Lopuksi metalli oli vielä kiillotettu hohtavan kirkkaaksi.
Hiram-Abi ei suinkaan työskennellyt yksin. Hänellä oli apunaan kokonainen foinikialaisten ja israelilaisten ammattimiesten armeija. Hän oli kuitenkin se henkilö, joka koulutti alaisensa ja vastasi Salomon – samoin kuin Jumalan – edessä työn laadusta.
Älä tee itsellesi kuvaa
Miten kaikki nämä härät, leijonat ja enkelit voidaan sitten suhteuttaa kymmenen käskyn kuvakieltoon: ”Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla. Älä kumarra äläkä palvele niitä, sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala.” (2.Moos.20:4-5.) Juutalaiset ovat aina pitäneet kuvakieltoa järjestyksessä toisena käskynä ja molempia himoitsemiskieltoja kymmenentenä käskynä. Näin myös alkukirkko asian ymmärsi.
Kirkkoisä Augustinus teki kuitenkin 300-luvulla käskyihin uuden numeroinnin yhdistämällä kaksi ensimmäistä käskyä ja jakamalla viimeisen kahtia. Syykin oli ilmeinen: Jeesuksen syntyessä Jumala oli tullut ihmiseksi, ja siksi häntä voitiin kuvata. Luther seurasi katekismuksessaan Augustinuksen jaottelua, reformoidut kirkot taas pysyivät juutalaisten ja alkukirkon numeroinnissa.
Juutalaiset kuitenkin tulkitsivat toista käskyä väärin. Se ei kiellä kuvien tekemistä, vaan vain niiden palvomisen. Mistä me sen tiedämme? Siitä tietysti, että Herra käski Besalelin ja Hiram-Abin valmistaa kaikki nuo kuvat ja patsaat ilmestysmajaan ja temppeliin. Hän myös antoi miehille armolahjan kauniiden taideteosten valmistamiseen.
Jumalan kohtaamisen paikka
Lehvien, kukkien ja kerubien oli määrä tuoda temppelivieraiden mieleen paratiisin puutarha. Vesiallas esipihalla oli kuin Edenin vesilähde, josta virtasi joki kaikkiin ilmansuuntiin. Työntöpöytiin oli kuvattu leijonia, härkiä ja kerubeja yhtä sulassa sovussa, kuin mitä ne olivat olleet paratiisissa ja tulisivat taas olemaan uudessa luomakunnassa.
Enkeleitä oli kaiverrettu oviin ja seinäpaneeleihin sekä kudottu esirippuun. Kaikkein pyhimmässä seisoivat lisäksi nuo kaksi öljypuista, viiden metrin (!) korkuista, kullalla silattua kerubia, joiden siivet ulottuvat kammion seinästä seinään. Liitonarkku eli Jumalan valtaistuin sijaitsi noiden valtavien siipien suojassa.
Vanhassa testamentissa kerubit kuuluivat pääasiassa kahteen paikkaan: Edenin puutarhaan ja pyhäkköön. Ne siis viestittivät israelilaisille, että temppeli oli uusi paratiisi: paikka missä Jumala asui ja missä hänet voitiin kohdata.
Kuten Aatami ja Eeva olivat kohdanneet Herransa Edenin puutarhassa, niin hänet voitiin nyt kohdata Jerusalemin temppelissä. Ja kuten kerubit olivat vartioineet syntiinlankeemuksen jälkeen elämän puun luo pääsyä, niin ne vartioivat temppelin liitonarkkua. Kuten paratiisin portti oli syntisiltä suljettu, niin oli myös kaikkeinpyhin heiltä suljettu siihen asti, kunnes esirippu repesi kahtia Jeesuksen kuollessa. Siitä lähtien tie Jumalan luo on ollut kaikille syntisille avoin.
Onnellinen tuo Hiram-Abi, joka sai olla rakentamassa Jumalan kohtaamisen paikkaa maan päälle! Tiedätkö, hyvä lukijani, että sinä voit tehdä samoin? Tänä päivänä temppeli löytyy näet niistä seurakunnista, joissa Jumalan sanaa puhtaasti julistetaan. Etsi siis sinäkin itsellesi jokin palvelutehtävä Jumalan valtakunnan työsaralta ja pyydä itsellesi armolahjaa sen suorittamiseen. Silloin voit löytää elämääsi saman syvän mielekkyyden, jonka Hiram-Abi oli löytänyt Jerusalemin temppelityömaalta.
